Sami Pöyry: Essee

Sijaiskokijoita

Elokuvaohjaaja Werner Herzog suosii kävelemistä matkustamisen muotona. Vaeltaminen on arkista harrastamista, mutta kävellen matkaavaa pidetään pyhiinvaeltajana. Kävelijä on kuin muistuma jostakin menneestä ajasta, eikä vain kulttuurisesti, sillä kävelijä muistuttaa ihmisiä siitä, minkä he ovat itse jättäneet taakseen.

Kävelevä ei joudu harrastamaan small talkia kohtaamiensa ihmisten kanssa, sillä nämä näkevät välittömästi tilanteessa jotain erityisen merkityksellistä. Ihmiset alkavat käydä läpi elämänsä merkkihetkiä ja toteutuneita tai toteutumattomia unelmiaan – ilmeisesti siksi, että hitaasti matkustava tuntuu jo lähtökohtaisesti kaiken pintapuolisen taakseen jättäneeltä.

Autoilevien, junailevien ja lentävien maailmassa kävelijä näyttäytyy oudon vakaumuksellisena olentona. Kävelijän täytyy olla liikkeellä tosimielellä, sillä kukapa nyt taapertaisi pitkiä matkoja vain ilokseen? Kodistaan kauas kävellyt on jotenkin irrallinen ympäristöstään. Hetken päästä taas teilleen katoavalle olennolle täytyy siksi sanoa jotain painokasta. Kohtaamisia leimaa poikkeuksellinen hartaus.

En ole itse koskaan kävellyt valtavan pitkiä matkoja, mutta jokunen kesä takaperin halusin päästä Muonioon, joten poljin sinne kotoani Tampereelta. Tarakalle heitin teltan, jonka pystytin aina illalla tienvierustan metsikköön. Peseydyin joissa ja järvissä, tein retkikeittimessä puuroa ja elin niin kuin eläisin muulloinkin, ellen olisi ajalleni tyypillinen kermaperse.

Kaikki tämä teki vaikutuksen kohtaamiini ihmisiin, vähän samaan tapaan kuin jos olisin yllättäen kävellyt heidän elämänpiiriinsä. Nyt luettuna Herzogin kirjoitukset kävelymatkoistaan tuntuvat kumman tutuilta. Huoltoasemaa Lapissa pitänyt ukko alkoi esimerkiksi välittömästi muistella vuosia sitten Turkuun tekemäänsä autoreissua, joka oli jäänyt hänen elämänsä pisimmäksi matkaksi. Keskisuomalainen kunnanisä puolestaan palasi nuoruusvuosiinsa rajavartijana. Samalla hän neuvoi hyvän yöpymispaikan ja huomautti ylpeänä, että paikallisen järven mustana mutana vellonut vesi oli viranomaisten toimesta todettu juomakelpoiseksi. Hyvä kun ei kaupunginavainta luovuttanut.

Kertaakaan matkan aikana en joutunut kertomaan, minkälaisessa säässä olen polkenut. Ketään ei kiinnostanut, kuinka pyörän renkaat ovat kestäneet. Etenemisvauhtini jäi sivuseikaksi. Kaikille oli selvää, että matkasin järjenvastaisen hitaasti verrattuna vaikkapa siihen, että olisin körötellyt paikalle autolla. Kun ihmiset kuulivat, kuinka kaukaa olin tullut, heidän kiinnostuksensa siirtyi välittömästi minusta heihin itseensä. Nopean matkustamisen helppoudesta kieltäytyvä kummajainen palauttaa ilmeisesti monille mieleen sen tunteen mahdollisuuksien rajattomuudesta, jota ihminen usein nuorena vaalii.

Nuoruusmuisteloistaan nämä ihmiset nimittäin siirtyivät yleensä pohtimaan sitä, kuinka olivat päätyneet nykyiseen elämäntilanteeseensa. Välillä tuo siirtymä unelmista nykytodellisuuteen kuulosti aavistuksen katkeralta, välillä vain haikealta ja toisinaan pelkästään onnelliselta. Hetkittäin minusta tuntui siltä, kuin ihmisten olisi täytynyt selittää minulle, miksi heidän nuoruuden hassut unelmansa tasaantuivat tasaisen tavalliseksi arkielämäksi. Aivan kuin he olisivat puhutelleet nuorta itseään.

Mutta miltä nämä kohtaamiset sitten tuntuivat minusta itsestäni? Niin mairittelevaa kuin olikin tulla kohdelluksi jonkinlaisena muistojen sumusta lipuvana myyttisenä taruolentona, olin ennen kaikkea vain huojentunut siitä, ettei kukaan kovistellut minua maillaan nukkumisesta. Vaikka yövyin aina melko huomaamattomasti, enkä jättänyt roskia jälkeeni, otaksuin äkäisten maanomistajien protestoivan majoittumisvalintojani vastaan. Ihmisten harras suhtautuminen muodostui siis etunenässä mukavuusseikaksi.

Myöhemmin ihmiset ovat olettaneet, että opin tuon matkan aikana paljon itsestäni. Sielun syvyyksien luotaamiseen polkupyörällä matkustaminen ei kuitenkaan sovellu, sillä siinä joutuu liikaa välttelemään auton alle jäämistä. Ajatuksiinsa ei ehdi vaipua. Veikkaan, että seuraavalle odysseialleni lähden jalkaisin. Pyöräily on liian nopeaa ja luo pakkomielteen kilometrien ahmimisesta, seuraavaan kylään kiirehtimisestä ja sieltä pois säntäämisestä. Sitä paitsi, pyöräilijän elämää rajoittaa aivan liikaa tieverkoston armoilla eläminen. Tarinana pitkän matkan pyöräilemisessäkin on silti myyttistä hehkua, joka saa osan ihmisistä huokailemaan. Yksin ja hitaasti matkustavan tai matkustaneen osana on ilmeisesti olla sijaiskokija.

Minulle itselleni elävimmin mieleen jäänyt kohtaaminen oli äänetön. Yhtenä iltana järven rannalle leiriydyttyäni olin pesemässä hampaitani vesirajalla. Lähistöllä ei ollut asutusta, mutta yhtäkkiä viereisestä heinikosta ilmaantui esiin oudosti leijonalta näyttänyt koira. Se istuutui viereeni ja katseli järvenselälle. Kun olin saanut hampaani pestyä, se katosi takaisin heinikkoon. Tuolla kertaa se olin minä, joka sai heijastaa itsensä äkillisesti ilmestyneeseen ja kadonneeseen matkamieheen. Se, että koira kunnioitti minua hetken ajan läsnäolollaan, tuntui merkityksellisemmältä kuin mikään, mitä itse tein matkan aikana.

Sami Pöyry on tamperelainen kirjallisuudenopiskelija ja elokuvantekijä, jonka blogia voi seurata osoitteessa http://monadifilmi.wordpress.com/.