Haastattelu: Anna Leppä

Tyyppejä Kallion Kalleriassa
leppa

Kallion sydämessä, aivan Helsinginkadun tuntumassa sijaitsevassa taidegalleria Kalleriassa on omalaatuinen kalliotunnelma. Pienessä ja valoisassa galleriassa on esillä lahtelaisten Pyynö Hietajärven ja Anna Lepän yhteisnäyttely Tyypit. Lahden Taideinstituutista viime vuonna valmistuneiden taiteilijoiden näyttely on moninainen kokoelma hahmoja, tai siis tyyppejä.

”Meni aika kauan ennen kuin tajusin, että haluan oikeasti tehdä loppuelämäni taidetta,” aiemmin filosofiaa ja sinologiaa opiskellut ja kehitysvammaisten lasten kanssa työskennellyt Leppä sanoo. ”Viimeiset kahdeksan vuotta on kuitenkin mennyt taiteelle.”

Taide alkoi kiinnostaa Leppää jo lukion jälkeen, mutta tie vei ensin ”järkevälle” akateemiselle uralle. Kansalaisopiston kuvataidekurssien ja erityisesti opistossa olleen opettajansa kautta Leppä päätyi lopulta Lahteen opiskelemaan. Opettajan antaman tuen ja palautteen Leppä kertoo vaikuttaneen päätöksiinsä merkittävästi. ”Jos mikään ympäristö ei tue sinua, on aikamoinen hyppy lähteä taiteilijaksi. Se vaatii henkisesti voimakkaan päätöksen, sekä jonkun, joka näkee sinut ja sen, että sinussa on potentiaalia.”

Leppä painottaa, että taidetta on vaikeaa tehdä vakavissaan esimerkiksi työn ohessa. ”Jos haluaa oikeasti oppia ja mennä eteenpäin, niin kyllä sen pitää olla sataprosenttinen päätös. Monet ajattelevat, että esimerkiksi taloudellisen tilanteen takia pitää tehdä rahaa. Se on heti täysin pois keskittymisestä ja antautumisesta. Valmistumisen jälkeen näkee ihmisiä, jotka ajattelevat, että ’no mä vaan teen vähän tätä, et mä pystyn elää’, mutta se vie ison osan koko elämäntavasta.” Leppä kuitenkin myöntää, ettei hänellä toisaalta ole juurikaan vinkkejä, miten asiat pitäisi vastavalmistuneena taiteilijana järjestää. ”Alkuvaiheessa, olet sitten kuinka rahattomana tahansa, kannattaa vain tehdä se rohkea päätös antautumiselle ja pyrkiä kasvamaan taiteilijana.”

Itse taiteen tekemisen haasteista puhuttaessa Leppä ei näe juurikaan eroa nuorten ja kokeneempien taiteilijoiden välillä. ”Taiteilijan haasteet säilyvät  työskentelyn kanssa varmaan läpi elämän. Voihan olla, että on jotain tyyppejä, jotka vain tekevät taidetta, eivätkä ajattele työtä haastavana,” Leppä sanoo ja hymähtää. ”Tietenkin kokoajan oppii lisää ja on enemmän työkaluja ja taitoa hallita niitä. Mutta se, että taiteen tekeminen on haastavaa, kertoo jollakin tavalla siitä, että olet elossa. Se, että joka kerta kun aloitat uutta työtä olet hukassa ja etsit, on jotain, mitä en halua kadottaa.”

Mutta se, että taiteen tekeminen on haastavaa, kertoo jollakin tavalla siitä, että olet elossa. Se, että joka kerta kun aloitat uutta työtä olet hukassa ja etsit, on jotain, mitä en halua kadottaa.

Näyttelystä itsestään Leppä kertoo, että seinillä olevat tyypit ovat tarjonneet hänelle kävijöiden ja palautteen kautta mahdollisuuden myös itsetutkiskeluun. Kävijöiden mielikuvat töistä ovat olleet monenkirjavia ja paikoitellen ristiriitaisiakin. ”Esimerkiksi tuo yhteistyöteos. Mietimme, että jos laitamme siihen nämä ja nämä tyypit, niin se antaa katsojalle jollakin tapaa peilin hänen omaan itseensä.” Taiteen tulkinnanvaraisuuden Leppä kokee yhtenä sen merkittävimmistä piirteistä. ”Sieltä löytää sitä, mitä sun sisällä on.”

”Kun olen gallerialla nyt kaksi päivää ollut, niin eilen tuli joku tyyppi joka sanoi: ’Tää näyttely on täynnä vihaa! Kaikki on vihaa!’ Mietinkin siitä, että mahtavaa. Kertoisiko se jotakin sinusta?” Leppä kertoo ja jatkaa hymyillen: “Sitten taas tänään tuli tyyppi joka sanoi: ’Ooh, tämä on tällainen jumalan rakkaus!’ Koen mielekkäänä, että niin katsojalle kuin itsellekin työtä tehdessä jätetään vapaus. Jos minulla olisi sellainen sanoma, jonka voisi sanoa sanoilla – sanoisin sen sanoilla.”

Tyypit Kalleriassa 1. – 14.7.2013