Lyhytproosa: Matias Halonen

Tie, totuus ja elämä

Vielä on Suomenmaassa samoamatonta saloa ja koluamatonta erämaata, jolla karhun on hyvä käydä ja hirvieläimen laiduntaa. Erään tällaisen korpimaan kupeessa sijaitsi köyhä muuttotappiokunta, jonka viimeistenkin asukkaiden katseet hämysivät kohti toiseutta ja köykäisempää elon taakkaa.

Kunnanisien paineisiin ei tavallinen ihminen konsanaan kykene samaistumaan, eikä myöskään täten milloinkaan ratkomaan oman elämänsä, suhteessa tietysti varsin vähäisiä, ongelmia vastaavalla viisaudella saati luovalla neroudella, kuin päättäjät tuolloin kuntatalouden ongelmien ympärille viivoja vetäessään tekivät. Niinpä voi ymmärtää maarahvaan hämmennyksen ja irrationaalisen tunnekuohun viimeisetkin varat kunnan kassasta vieneen rakennushankkeen alkaessa. Tavallinen kansa oli kuitenkin onneksi tiettyjen kaavamaisella tavalla esitettyjen puheenparsien toistolla vakuutettavissa rakennusprojektin hyötynäkökulmista ja sen pitkän aikavälin tuotosta ainakin siinä määrin, että joukkopaolta ja kansannousulta vältyttiin.

Ajatus tien rakennuttamisesta korpimaan halki Taivaan Isän tykö tuntuu jälkikäteen niin oivalta ratkaisulta kaikkiin inhimillisiin ongelmiin, että ihmeenä voi vain pitää sitä, ettei vastaavaa ajatusta ollut syntynyt tahi toteutettu jo varhemmin. Toki maailman kansat olivat aikaansaaneet suuria rakennushankkeita aina ammoisista sivilisaatioista alkaen. Gizan pyramidit, Panaman kanava, Vapauden patsas ja Assuanin pato, ynnä monet muut olivat olleet merkittävinä työllistäjinä ja rakennuttajiensa arvojen ja suuruuden symboleina kunnianarvoisia, mutta Taivaaseen asti vedetyn savipäällysteuran rinnalla ne eivät olleet edes kärpäsen surinaa elefantin korvissa.

Taivastie teki kunnasta uskovan kansakunnan silmäterän. Siitä tuli näin myös pyhiinvaellusturismin keskipiste. Nopeasti kunnallinen kassavirta kääntyi matkailubisneksen ansiosta voitolliseksi. Piakkoin Taivasten Valtakunnan läheisyyden houkuttamat syntiset uskovat, vainajiensa tapaamisesta haikailleet omaiset sekä opportunistiset tutkimusmatkailijat ottivat vastarakennetun reitin alkupisteen tukikohdakseen. Näin kunnan väkiluku ainakin hetkeksi kohosi ennen matkaa tuntemattomaan.

Kunnallisylpeyteen ja kotiseuturomantiikkaan Tiellä oli myönteinen vaikutus. Kun paikallinen Juntti-Einari aiemmin hienompia etelän ihmisiä nähtyään oli vetäytynyt perunakellariin hämmentämään pontikkapannuaan, saattoi hän nyt pystypäin pitäytyä tuossa mielipuuhassaan sen kummemmin piiloutumatta. Ruoveteläisille muisti hän aina kovaäänisesti toistaa tuoretta sanalaskua: “Helvetti teille, taivaspaikka meille”.

Huolimatta Taivastien läheisyydestä ei se paikkakunnan alkuperäisasukkaita erityisemmin vetänyt puoleensa. Pihtiperän ryytimuorikin suhtautui vaaran taakse katoavaan savitaipaleeseen kylmän käytännöllisesti: “Ka miä oo niivvanhakkiin, jott’ varsin kauhiasth ei tarkee luuvalonkkanh takk lonkkaasa rasittee.” Sen sijaan hän keskittyi myymään pyhiinvaeltajille havunneulasista laatimiaan ristiriipuksia ja kilpailemaan Juntti-Einarin kanssa paikallisten väkijuomamarkkinoiden herruudesta oivallisen sahtinsa avulla. Se oli kuulemalta kuin taivaista hunajaa, mutta totisen kristityn suulle se ei päihdyttävyytensä vuoksi soveltunut.

Maamme ateisteille Taivaan ja täten Jumalan ynnä monen muun ylevän asian todistuminen tiehankkeen toteutumisen myötä merkitsi kuoliniskua. Viimeinenkin tuon synkän joukon edustaja suljettiin ilmeisen vaarallisena mielisairaalaan pakkohoitoon, loppuiäkseen, pois kuleksimasta. Eräs ihmisten henkilökohtaisissa arvoarvostelmissa ristiriitaiseen valoon tien saattanut ominaisuus oli se, ettei yksikään pyhiinvaellustielle lähteneistä koskaan palannut, eivät edes tien rakentajat.

Monille linkolalaisittain ihmiskriittisen asenteen omaksuneille tämä oli jopa helpotus, mutta kansantaloudesta huolestuneille se merkitsi katkeraa kalkkia. Vanhuksista ei tietystikään ollut niin väliä, mutta kun työikäinenkin väestö alkoi huveta ilmeisen pysyvästi pyhiinvaelluksen kasvattaessa suosiotaan, hälytyskellot alkoivat soida. Tuottavuus- ja kasvutavoitteet jäivät saavuttamatta, eikä maan muutenkin potemaa väestökatoa lainkaan hillinnyt se, että lapset jäivät siittämättä ja synnyttämättä. Tietynlainen perustavanlaatuinen ahneus pyörittää nykyistä olemassaoloamme – menetetyt veroeurot olisivat joltakulta pois.

Lopulta valtiovallan oli puututtava tilanteeseen. Päätöksenteon kulkuun ei liene tässä syytä sen tarkemmin paneutua. Parissa kuukaudessa nuijittiin läpi ratkaisu neuvottelukunnan lähettämisestä Herra JHVH:ta (lue hepr. “Adonai” tai “Elohim”) tapaamaan. Tavoitteena oli päästä molempia osapuolia tyydyttävään kokonaisratkaisuun koskien valtiota uhkaavaa väestöpulaa, joka saattaisi lopulta jopa laajeta koskettamaan koko planeettaa.

Retkikuntaan kuului sekä Herraa pelkääviä, että pelkäämättömiä. He olivat ihmisiä, sanalla sanoen. Heidän määrällään, henkilökohtaisilla tavoitteillaan tai taustoillaan ei liene kummoista merkitystä Hänen rinnallaan, joka alussa loi taivaan ja maan. Kuitenkin tulee minun erottaa joukosta eräitä erityisiä, aluksi nyt itseni. Tie kului allamme konsa kuljimme. Maisemiksi tunnistimme suomalaiselle havumetsävyöhykkeelle tyypillisen erämaan, jonka nautintaoikeus korkean ohjauksessa oli tulkittu jokamiehenoikeuksien puolivirallisen formaatin julistuksessa tietyin rajoituksin kuuluvaksi ihmislapsille yleensä.

Savipäällysteura ei eronnut mitenkään niistä kaikista maaseutua täyttävistä metsäkonetaipaleista, joiden varsia reunustaviin syviin ojiin on hyvä ajaa auto, vaikka se vanha ensi-Lada, kukkimaan viimeistä kukoistustaan kesäisten horsmain ja talvisten pajunkissain säyseässä sylissä. Tie oli paikoin jouduttu rakentamaan jo käytössä olleiden metsäteiden lävitse – olihan matka Äärettömään totisesti pitkä – eikä mikään inhimillinen varmaan ollut sille vieras. Nämä poikkikaistaleet oli suljettu matkamiesten eksymyksen torjumiseksi noiden samoin lukollisten puomien avulla, jotka tavallisesti on asetettu estämään rakastavaisten ajoneuvon kulku metsätielle ja näin tyhjäksi tekemään rakasteluaie. Eipä liene vastaava esto tuntematon monellekaan Herraan hamuavalla outo, joten tämä oikealla tiellä kulkijan pitävä staattinen paimen oli kilvoittelevan kristityn sydämen huojennus.

Emme kohdanneet matkan alkuaikoina juurikaan merkkejä ihmiselosta, eikä ihme, sillä olihan taivastie ollut suljettu uusilta pyhiinvaeltajilta valtiovallan toimesta jo pari kuukautta ennen lähtöämme. Sitä se oli oleva ainakin paluuseemme saakka. Kävimme apostolin kyytiä, moottoriajoneuvojen käyttö oli poissulkevalla tavalla huomioitu Tien käyttöä koskevaa säännöstöä laadittaessa. Ainoiksi viitteiksi ihmisen kulusta Tiellä jäi tuhansien jalkaparien joukon jälkeensä jättämä kävelyura, joka upposi paikoin lähemmäs kolmekymmentä senttimetriä savipinnoitteen sisään; lisäksi kiinnitimme huomiota ojiin, joissa eivät suinkaan kukkineet ladat ja horsma vaan suuri joukko erilaisia tyhjiä säilyketölkkejä ja einespakkauksia, joiden sisältö oli edeltä menneitä toiviomatkalaisia ravinnut.

Mitäpä me olisimme olleet pyhiinvaeltajia tuomitsemaan? Hankalahan se olisi ollut tavoittaa ikuisuutta tyhjin vatsoin, hankalaa myös jätettä mukana kantaa. Erään mieli tästä kollektiivisen hyväksynnän ilmapiiristä kuitenkin erkani ja aloitti matkamme ensimmäisen kiistan. Merkittäköön tuota onnetonta symbolilla Z. Z:n mukaan luonnon saastaaminen, erityisesti kyseessä olleen pyhän ympäristön tapauksessa, oli vastoin Jumalan Sanaa. Z arvatenkin viittasi eräisiin Vanhan Testamentin kirjoituksiin saaden argumentoinnillaan yleisön myötätunnon osakseen. Kuitenkin, alkaessaan verrata Taivastien kulkemista kilvoitteluun Kiirastulessa, siten perustellen pyhiinvaeltajilta vaatimaansa askeettisuutta, kirposivat suomukset silmiltämme. Mies oli hengessään poikennut oikealta polulta, eikä kerettiläinen totisesti ollut ansainnut osallisuutta Kristuksen ruumiin ja veren pyhään sakramenttiin, eikä näin ollen ollut kelvollinen suorittamaan osalleen annettua tehtävääkään.

Osoitimme vääräuskoisen erkanemaan joukostamme erään risteävän polun kohdalla. Z lähti mäntymetsän siimekseen kadoten. Sillä totisesti, katso: Herra Sebaot ei ole katolilainen vaan luterilainen! Näin puhdistuneina saatoimme jatkaa matkaamme ja hyvillä mielin nauttia hevoskaravaanimme kantamaa säilyke-evästä, sillä eihän taivaalta satanut mannaa. Kuukaudet kuluivat ja samalla säilyketölkkien virta ojan penkereellä oheni vaihtuen teurasjätteisiin. Mekin siirryimme ravinnossamme vähitellen metsien riistaan. Öisin oli tapanamme tähtitaivaiden tähyily Tien sivussa ennen kuin öinen henkäys huojutti tajuntamme sammuksiin. Päivin kuljimme kuten ennenkin. Olimme totisesti matkanneet kauas, sillä ainoana yhteytenämme ihmisheimoon toiminut satelliittipuhelin ei saanut muodostettua yhteyttä.  Vähitellen joukostamme erottuivat loputkin kerettiläiset. Voin vakuuttaa, etteivät he saaneet jatkaa matkassamme. Rauha heidän sieluillensa.

Vaan, katso! Koitti päivä, jolloin näimme edessämme kohoavan pölypilven. Se oli Mooseksen savupatsaan kaltainen. Muttei sitä ollut lähetettty meille oppaaksi, sillä se lähestyi, eikä loitonnut. Ja, katso, ei sitä nostattanut jumalallinen henki vaan oli se Hänen kuvastaan lähtöisin. Se kohosi Aatamin ja Eevan lapsien jalkojen koskettaessa kuivunutta tienpintaa. Ja kas, eikö mukana kulkenutkin myös puskutraktori ja maantiejyrä? Kauempaa kuului kuorma-auton kumu. Eikö vain edessämme ollutkin tienrakennusryhmä, joka matkaan oli laitettu, ynnä koko se kansa, joka pyhiinvaellukselle oli lähtenyt.

“Me emme löytäneet taivasta.” “Siellä ei ollut mitään.” “Toivotonta” “Taivasten valtakunta on meiltä tässä elämässä kätketty.” “Tankki on melkein tyhjä”. Voi niitä kaikkinaisia valheita ja sitä luopumuksen määrää! Sellainen puhe lienee Saatanasta. Onneksi isä Sebastianilla oli muassaan rohto kaikkinaiseen hengenheikkouteen. Liekinheittimellään hän sytytti leimuun koko luopuneiden etujoukon. Voi sitä itkua ja voi sitä hammasten kiristystä! Siinä paloi musta ja siinä paloi valkoinen; kaikki kansallisuudet sulassa sovussa. Myös Helvetin hehkussa olisivat he samanarvoiset. Sillä, katso! Eiväthän henkivallat tunne ihonväriä.

Ja kävi niin, että omin käsin tartuin maantiejyrän ohjaimiin. Sattui myös, että tuhat miestä, tuhat naista ja lasta maahan lankesi heidän yllensä peruuttaessani. Ja, katso! Ei enää ollut sitä hammasta, jota olisi kiristänyt, sillä kaikki luu oli maan jauhoksi käynyt. Niin sortui tämä uuspakanain joukko. Sillä, totisesti; eihän ole soveliasta jättää tietä kulkematta Luojan luokse, eikä ensinkään jättää sitä rakentamatta, kun on määräyksen osakseen saanut. Niin on tullut minun viimein vuoro kertoa siitä hajotuksesta, joka retkikuntamme osaksi tuli.

Nimittäin, johduimme sattuneesta asiain tilasta siihen ratkaisuun, ettemme voineet jatkaa yhtenä miehenä kulkuamme vaan oli osan meistä jatkettava rakennusväen kesken jättämää hanketta, loppujen saadessa palata kertomaan neuvottelujen suosiollisesta lopputuloksesta. Jumala ei enää ottaisi vastaan uusia tulokkaita Tietä myöten, muttei myöskään sallisi jo tykönsä tulleiden lampaitten eksyvän maailman tuuliin. Yksissä tuumin päätettiin, että minä, isä Sebastian sekä isä Ibrahim, jolla on rekkakortti, jatkaisimme kesken jäänyttä urakkaa. Ennen eroamistamme asensimme vielä rakennuskoneisiin hevostemme kantamat häkäpöntöt, sillä polttoaine oli jo totisesti vähissä, eikä metsästä puuttunut puuta kaadettavaksi. Edeltä menneiden luopuminen oli ollut ennakoitavissa, sillä ihminen ei ole muuttunut, eikä myöskään hänen osansa Auringon alla.

Olemme yhä tällä Tiellä kirjoittaessani käsillä olevaa. Tiedän, että saavutamme määränpäätä. Voin tuntea sen aamukasteessa ja nähdä auringonnousun väreissä. Tästä huolimatta painaa minua sen valheen synti, jonka saatoin matkaan niiden mukana, joiden osaksi tuli palata. Uskon kuitenkin, että saavutamme määränpäämme ennen kuin he palaavat profaaniin yhteiskuntaan, jolloin valhe on siten heidän matkassaan kasvanut totuudeksi. Tästä ajatuksesta saan voimaa jatkaa. Lopetan muisteluni äänettömään rukoukseen.