Häräntappoase

Häräntappoase aiheutti kylmänväreitä

Kuuma kesä tarjosi rantakelien lisäksi jälleen myös hyvää kulttuuria. Muun muassa Tampereen Pyynikillä sai nauttia hyvästä teatterista kauniissa ympäristössä. Kun kyse on ammattilaisteatterista, ei hellekesänä tarvinnut jännittää sateisen ilman eikä myötähäpeää aiheuttavan näytelmän puolesta. Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen teatteriversio oli oikein mainio.

Kaikki Häräntappoaseen lukeneet tietävät, että teoksen dialogi antaa mainion pohjan kesäteatterin käsikirjoitukselle. Tosin hyvät romaanit asettavat aina suuret ennakko-odotukset – tai epäilyt – silloin, kun se siirtyy teatterilavoille tai valkokankaille. Usein teoksen parhaat hetket tulevat esille uudessakin versiossa, mutta toisinaan jotain jää kaipaamaan. Monesti romaanin suosikkihahmo on niin hyvänä tai selkeänä henkilöhahmona mielessä, että sen näkemisestä seuraa välttämättä pieni pettymys. Näin ainakin minulle käy usein, ja niin myös Häräntappoaseessa Pyynikin kesäteatterissa.

Häräntappoase kertoo teini-iän uhmasta, ilosta, ihastumisesta sekä selittämättömistä tyttöjen ja poikien välisistä eroista. Ja tekee sen uskomattoman hauskalla tavalla. Allu Korva (Kasimir Baltzar) päättää peruskoulunsa ja haaveilee elämänsä kesästä, joka hänelle ennen pitkää tuleekin. Alku näyttää Allulle kaikelta muulta kuin lupaavalta, sillä hänen äitinsä (Mari Turunen) lähettää hänet maalle sukulaisten avuksi. Taakse jäävät haaveet ulkomaanmatkasta parhaan kaverin Taalan (Toni Harjajärvi) kanssa, kun linja-auto suuntaa pieneen maalaiskylään. Elämä alkaa maistua vähitellen maallakin, kun pikkukaupungin kaverit tulevat tutuksi, ja ennen kaikkea kun Allu tapaa Kerttu Hurmeen (Liisa Pöntinen) ja kokee ensirakkauden ja heinäladon…

Näytelmän juoni kulkee enimmäkseen kirjan reittiä, ja parhaat palat ovat onneksi osana dialogia. Ainoastaan näytelmän alku hämmensi minua. Siinä nuoret seisovat ylioppilaslakki päässään kevätjuhlassa, jossa Allu pitää puhetta ja alkaa siten kertoa nuoruuden kesästään. Lähtöasetelma ei mielestäni toimi, sillä kirjan lukeneena aloin heti pohtia, että eiväthän päähenkilöt olleet lukion vaan yläkoulun päättäneitä nuoria. Ja vaikka näytelmä pitääkin arvioida omana teoksenaan, alku on silti irrallinen. Se ei johdata tarinaan tehokkaammin kuin toisenlainen alku olisi johdattanut – ja ennen kaikkea, siihen ei palata enää lopussa, mikä vie siltä pohjan. Kerttu, joka hymyilee näyttämöllä abiturientti-Allun nykyhetken ja takauman välimaastossa, voi olla ainoa viittaus loppuun, jota ei romaanissa kerrota.

Kaiken kaikkiaan kesäteatterin näytelmä on mitä mainioin. Kiitosta eivät ansaitse ainoastaan Härkösen teoksen mahdollistamat dialogi ja käsikirjoitus, vaan myös nuoret näyttelijät. Allua esittävän Baltzarin suoritus paranee loppua kohden, ja Kerttua esittävä Pöntinen on aivan niin pöhkö kuin teoksen tyttöpääosassa kuuluukin olla. Pidin myös Touko Mäkeliniä esittävän Lauri Kukkosen sekä Pasi Rutasta esittävän Tomi Alatalon veikeistä tyyleistä. Alussa mainitsemani ennakko-oletukseni muuttuivat etenkin sivuosanäyttelijöiden osalta. Esimerkiksi Kukkonen ihastutti Mäkelininä, jota en edes muista kovin hyvin kirjasta, mutta kirjan suosikkisivuosahahmoni Taalan rooli sekä sen esittäjä Harjajärvi olivat pettymys.

Musiikissa näytelmä onnistuu niin ikään hyvin. Härkönen on tehnyt myös sanat lauluihin, ja ne ovatkin yhtä hauskoja ja ehkä päättömiäkin, kuten tyyliin sopii. Nuoret pää- ja sivuosien esittäjät ovat paitsi taitavia näyttelijöitä mutta myös hyviä laulajia. Minusta on ihana kuunnella moniäänisiä lauluja, joissa eri stemmoja laulavat sekä tytöt että pojat, eikä eri ääniä ole jaettu siis vain sukupuolittain. Sellainen oli muun muassa laulu Päiväuni, jonka kohdalla viimeistään kylmänväreet nousivat iholleni – hyvällä tavalla tietenkin.