Joen Jumala

Muutitte kolme päivää sitten. Vasta tänään äiti lakkasi hössöttömästä laatikoiden purkamisesta.
    Sinun tavarasi olivat äkkiä paikoillaan, mutta äiti määräsi auttamaan astioiden ja kaiken maailman liinavaatteiden kanssa. Ärsyttääksesi sitä kysyit isän tavaroista. Ne ovat vieläkin laatikoissaan, mutta tiedät että äiti purkaa ne pian kuitenkin.
    Talo on teille kahdelle aivan liian iso. Se johtuu isästä, siitä miten tämä on paikalla vaikka ei kuitenkaan ole. Sinä sait koko yläkerran. Katsotaan sitten, miten isä haluaa järjestää, äiti sanoo. Äiti ei tietenkään halua ylös, se on aina viihtynyt turvallisesti maan pinnalla.
    Kolmantena päivänä lähdit ulos. Tänä vuonna talvi on ollut aika leuto. Kuljit vain jonnekin päin. Tai ehkä jokin johdatti sinua. Pian huomasit leveän ojanuoman. Pieni silta oli rakennettu sen yli.
    Menit seisomaan sillalle. Ojanpohja oli jäässä, mutta sitten näit veden solmuilevan mustan jään alla, vesikuplien venyvän vaaleiksi läikiksi jään kantta vasten.
    Tuulikannel helähti läheisen talon kuistilla ja silloin tiesit, että tässä hän oli.
    Miten hän saattoi elää niin pienessä purossa, sitä et tiennyt. Mutta oli niin paljon sellaista, mitä et tiennyt. Yritit puhua hänelle, mutta joko hän ei kuullut tai ei vaivautunut vastaamaan. Katselit kysyvänä puron rannalla kasvavia puita, josko ne osaisivat sanoa… Tuulikannel helähti uudelleen. Odota, tuuli sanoi sinulle, mutta tiesit, että sanat olivat hänen. Niin. Nythän oli talvi. Lähdit takaisin kotiin.
    Et tiennyt, olitko tyytyväinen vai pahoillasi. Olit pelännyt, että hän puhuisi ja yhtä lailla, että hän pysyisi vaiti. Mutta täällä hän oli, hän ei ollut jättänyt sinua – oliko hän seurannut sinua? Ainakin hän oli aina sanonut tarvitsevansa sinua. Mutta eikö hän ollut kaikkialla, muodossa tai toisessa, aavistuksena jos ei muuten? Illalla kasvoja pestessäsi hymyilit ensi kertaa moneen päivään.

Äiti puuhaa yläkerran toisesta huoneesta sinulle työtilaa.
    Äidin mieliksi järjestelet vesivärit kaappeihin. Et kuitenkaan nyt maalaa. Vaikka pimeä tulee aikaisin, lähdet aina ulos. Kuljet niin pitkälle kuin ehdit ennen kuin äiti soittaa perään. Opettelet tuntemaan hänet. Täällä hän on pitkä ja ohut, kapoinen nauha puron pohjalla. Välillä puro levenee, siitä tulee melkein joki. Hän nukkuu, horrostaa, ei puhu sinulle enää mutta huomaa kyllä läsnäolosi ja antaa sinun tuntea omansa.
    Joskus jäät seisomaan sillalle. Se on hyvä paikka, rauhallinen ja hän on siinä helposti näkyvillä. Muistelet, kun näit hänet aivan ensimmäistä kertaa. Siitä hän pitää. Se vahvistaa häntä, tekee hänet onnelliseksi tai niin sinusta ainakin tuntuu. Eihän hänellä ole ihmisen tunteita eikä hänen sanojaan ole helppo ymmärtää. On vienyt vuosia, että olet niitä pystynyt ollenkaan tulkitsemaan.
    On kulunut yli kymmenen vuotta siitä, kun ensi kerran kohtasitte.
    Isä oli vienyt teidät maahan, jossa aurinko oli jumala, sinut ja Aila-tädin ja äidin. Isä puhui auringosta, mutta Aila jutteli iltaisin hotellihuoneessa joesta. Aila, joka näki hänet vain osin, mutta joka näki sen toisen, jota sinä et aivan tunne. Aila oli se, joka vei sinut joen rantaan ja jätti yksin.
    Ennen kuin ehdit pelätä, hän nousi joesta. Koskaan sen jälkeen et ole nähnyt häntä niin majesteettisena. Hän oli kimaltava käärme, ihona välkehteleviä, vetisiä suomuja. Et voinut sanoa, mistä hän alkoi tai loppui. Hän oli se mikä on, virtaavaa vettä joka ei yksikään hetki ole samaa.
    Hän teki itselleen kasvot ja pään, kääntyi sinua kohti ja sanoi nimesi. Siitä lähtien sinä olet ollut hänen.
    Puhelin soi, äiti. Milka tule kotiin, on jo myöhä. Sanot vaan ok, sillalta ei onneksi ole pitkä matka takaisin. Äitihän ei suutu, ei se enää jaksa tai osaa riidellä. Mutta se itkee helposti etkä halua nähdä sitä, etkä kuulla. Kyyneleet ovat tahmea virta, kuin ihminen joka yrittäisi olla hän.

Petteri tulee käymään.
    Äiti pitää siitä, tiedät miten se pelkää ettet ole normaali. Poikaystävää ja kavereita se pitää rauhoittavina osoituksina tavallisuudesta, joten joskus olet pyytänyt Petterin kavereita teille että äiti olisi tyytyväinen.
    Petteri pitää talosta, tai ajattelet kyllä tietäväsi, mistä se pitää: yläkerrasta ja siitä, että saatte olla siellä rauhassa. Kun aloitte seurustella, äiti varoitteli sinua pojista ja siitä mitä ne haluavat. Se puhui tietenkin liian myöhään, silloin sinä tiesit jo.
    Eikä Petteri ole sen pahempi kuin muutkaan, normaali abiturientti. Se pitää sinusta ja haluaa seksiä. Ei sinulla ole mitään sitä vastaan. Ei se sinua rakasta, se ei ole vielä niin kokonainen ihminen että voisi rakastaa. Siitä tulee vielä hyvä mies ja se löytää jonkun naisen, jonka kanssa perustaa perheen.
    Etkä sinä tietenkään rakasta sitä. Miten voisitkaan? Mutta sinulla on ihan hauskaa sen kanssa ja heti alusta alkaen sinusta oli mielenkiintoista tarkkailla, miten määrätietoisesti se pyrki seuraasi. Ehkä se ajatteli, että olet helppo. Kuitenkin se halusi että seurustelette ennen kuin harrastaisitte seksiä. Joten sinä olet sen kanssa, kutsut sen kotiin, käyt sen kotona silloin tällöin.
    Pinnalta te olette samanlaisia, nuoria ja nättejä ja ihmisen elämän alussa. Kummankin perheellä on rahaa. Te asutte hienoissa, tilavissa taloissa ja käytte keskustan parasta lukiota. Sillä on samanlaisten kavereiden porukka, johon sinutkin on vähitellen hyväksytty. Tiedät kuitenkin hyvin, mitä ne sinusta ajattelevat. Että ne pitävät sinua vähän outona.
    Eivät ne tietenkään tiedä hänestä. Vain Aila tietää, ja ne, joista näet että he näkevät oman jumalansa. Mutta olet naamioinut outouden maalaamiseen, mikä siinä kun vesivärit taipuvat niin helposti sinun halusi mukaan. Taiteen varjolla saa niin paljon anteeksi. Saat olla etäinen. Saat olla rauhassa. Saat kulkea rauhassa pitkin maita ja metsiä etsimässä kuvia.
    Petterikin tulee kiltisti ulos, kävelylle. Mutta ei sen kanssa voi kulkea oikealla tavalla. Se ei kestä kylmää eikä se jaksa seistä ja katsoa. Onneksi se on abi. Onneksi se on kunnollinen ja tavanomaisen kunnianhimoinen. Sen on jo ryhdyttävä lukemaan ja keskittymään kirjoituksiin. Ja sinä sanot ymmärtäväsi. Sanot, että kesällä sitten, sanot vain siksi että sille tulisi parempi mieli ja se jaksaisi odottaa.
    Koska kesällä olet tietenkin hänen. Joten sinä odotat. Kuljet ulkona, tunnet että hän on jähmeä, horroksessa. Ajankuluksi opettelet tuntemaan muita. Täällä hän on tuulen jumalan toveri, niin varmasti kuin sellaisista liittoutumista voi sanoa mitään todellista. Siellä missä aikaisemmin äidin kanssa asuitte, hän oli tuulen vihollinen. Täällä hän alkaa järvestä ja siksi järvi vihaa häntä. Käyt muutaman kerran uimarannalla, jääkansi hohkaa sinulle vihamielisenä ja lähdet pian pois. Kesällä sinun on turha tulla tänne uimaan.
    Tuuli täällä on erilainen kuin vanhassa kodissa, pieni jumala eikä kai oikein tärkeä. Hän juttelee sinulle jonkin verran, kauheasti et häntä ymmärrä mutta sen verran, että et tunne oloasi niin kaivertavan yksinäiseksi. Kuukausien kuluessa tuuli kertoo, että joki on täällä hyvin vanha. Sen näet itsekin, hän virtaa aikojen kuluessa syväksi painuneessa uomassa. Hän on joko syntynyt järvestä tai hyökännyt järveä vastaan, tuuli ei ehkä tiedä tai ei vain osaa sanoa. Tuuli itse sotii maata vastaan. Maa ei puhu sinulle, mutta ei vihaa sinua vaikka hän on sen rikkonut. Ehkä nämä ovat vanhoja seutuja, joki ja maa ovat varmaan jo tottuneet toisiinsa.
    Eräänä päivänä kysyt huviksesi tuulelta, mitä tämä haluaa. Jumalat haluavat aina jotain, vahvistua tai voittaa tai valloittaa. Tuuli puhuu jostain kukkulasta ja voittamisesta. Tiedät kyllä kukkulan, se on pieni, metsäinen mäennyppylä lenkkipolkujen ja niittyjen välissä. Tuuli kyllästyttää sinua, sen sota kukkulaa vastaan on säälittävä. Menet taas sillalle, olisi jo kevät! Mutta on vasta helmikuu, pakkanen kitistää ihon kipeäksi, jäinen maa rauskahtelee askelten tahdissa, vesikuplat soljuvat hiljaa jään alla ja aina vain hän sanoo odota.

Kesti vuosia ennen kuin opitte ymmärtämään toisianne ja vielä kauemmin kesti, ennen kuin tiesit mitä hän haluaa. Eikä se ole mikään laimea, pikku sota puron ja järven välillä. Eikä yhdistyminen jonkun toisen jumalan kanssa niin kuin sade ja pilvet usein tekevät, tai tuulet ja myrskyt, ja mitä kaikkia nyt oletkaan joskus kohdannut. Ei. Hän haluaa tulla ihmiseen. Tulla sinuun.
    Hän on puhunut siitä sinulle niin kauan kuin voit muistaa, varmasti jo ennen kuin edes ymmärsit häntä. Olet yrittänyt järjestää sen sanoiksi niin hyvin kuin osaat, jotta voisit itse ajatella sitä helpommin. Ymmärsit, että ihmiset ovat aina palvoneet jokea, auringon maassa ja toisillakin mantereilla. Mutta ihmiset ovat mitä ovat, ajat muuttuivat ja ne, jotka kuulivat, olivatkin yhtäkkiä hulluja, tai ihmiset eivät enää kaivanneet jumalia tai he tekivät ihmisten tekoja, patoja ja maansiirtoja ja tekojärviä sinne, missä oli ennen ollut virta.
    Tietenkin myös jumalia on tullut ja mennyt, heitä on kuollut ja sulautunut toisiinsa. Mutta ihminen on viime aikoina alkanut tuhota heitä väkivalloin, koneet ovat tulleet, kemikaalit.
    Minä olen ihminen, olet sanonut hänelle. Mutta sinä kuulet minut, hän on sanonut, tai ennemminkin sinä kuulet minut / et kääntänyt kasvojasi pois kun katsoin sinuun / olet erilainen / olet minun / rakastan sinua / rakastathan ymmärräthän kuuntelethan minua? Ja sinä sanoit rakastavasi, rakastavasi vain häntä. Koska mitä muuta voisit hänen jälkeensä rakastaa?

Isä soittaa ja sanoo tulevansa käymään kotona.
    Isä sotkee aina kaiken. Se ei ole alistuva niin kuin äiti. Se ei tyydy puolittaisiin vastauksiin. Se syyttää äitiä, että äiti antaa sinun ajelehtia elämässä. Kuuntelet niitä salaa kun ne riitelevät öisin. Ne luulevat sinun jo nukkuvan. Äiti pyytää aina isää hiljentämään ääntä, Milka voi herätä. Eihän isä ole sellaiseen tottunut, kun se puhuu sitä kuunnellaan.
    Et ymmärrä mitä ne näkevät toisissaan, kun ne tuntuvat jo puhuessaan menevän toistensa kanssa aivan ristiin. Äiti on kotirouvatyyppiä, johdateltava, isä on dynaaminen, menee eteenpäin. Ehkä ne olivat sopivampi pari nuorina, äiti ei ollut noin pysähtynyt eikä isä noin kiireinen. Kai ne vain kulkivat liian eri tahtiin, äiti hidastui ja isä kiiruhti nopeammin.
    Nyt niiden välillä on ammottava aukko, jota ne yrittävät sinun kauttasi paikata.
    Isä valloittaa heti kodin. Se järjestelee uudelleen vaatekaapin, johon äiti on purkanut sen tavarat. Se menee koputtamatta tai lupaa kysymättä yläkerran työhuoneeseen ja nostelee keskeneräisiä töitäsi seinää vasten arvosteltavaksi. Sinun huoneeseesi se ei ole kutsumatta tullut koskaan, sillä tavalla se on osannut kunnioittaa yksityisyyttäsi enemmän kuin äiti. Mutta tietenkin se kyselee ne samat kysymykset kuin aina, miten jatko-opinnot, haetko taidekouluun, sinun olisi pitänyt jo päättää ja hakeutua määrätietoisesti oikeaan suuntaan. Keksit vihdoin sanoa sille, että aiot geologiksi ja se jättää sinut hetkeksi rauhaan.
    Petteri tulee käymään ja isä on sitä kohtaan korostuneen kaverillinen, kyselee siltäkin jatko-opinnoista, mutta tekee sen rennosti ja rempseästi, tarjoaa olutta. Ne tuntuvat tulevan hyvin toimeen, välillä sinua ei edes kaivata seuraan. Laitat äidin kanssa keittiössä salaattia ja äiti jauhaa, että eikö ole kiva kun saa välillä olla naisseurassa, miesten on hyvä antaa pitää omat juttunsa. Sinä huuhtelet vihanneksia kraanan alla, hetken hän on varjona läsnä. Äidin sanat katoavat äänien virtaan ja sinä hymyilet sille, nyökkäilet kuin kuuntelisit.

Isä viipyy melkein kaksi viikkoa. Sinä aikana sinun on hankala keskittyä. Heti sen lähdettyä taksilla pihasta pyörrät eteiseen, pakkaudut takkiin ja pipoon ja lähdet ulos. Äiti vetäytyy kuitenkin makuuhuoneeseena. Se itkee aina isän lähdettyä, uikuttaa että sen päätä särkee, ja antaa kerrankin sinun olla rauhassa.
    Hän uinuu yhä, vaikka helmikuun pakkaset ovat jo alkaneet väistyä ja aurinkoisina päivinä voi jo aavistaa kevään ja vapauden. Ikävissäsi kutsut häntä, huudat hänelle ja anot, että hän puhuisi sinulle. Jostain syystä juuri nyt kaipaat häntä kovasti. Mutta hän on syvällä unessa, ei edes kuiskaa vaikka itket. Vaadit häntä, vaadit että hän puhuisi. Tuuli kuulee sinut ja ympäröi sinut, mutta sanot sille että se menisi menojaan. Tunteja kuluu, on ilta, alkaa tulla hyvin kylmä. Et kuitenkaan lähde, sillä hän on lopulta alkanut herätä. Ja sinä odotat. Et enää huomaa kylmää. Hitaasti hän kohottaa äänensä jään alta, heikon äänen.
    Tuntikausia myöhemmin palaat kotiin. On yö, äiti on jo nukkumassa. Se ei ole huomannut, että olet ollut poissa. Nurinkurista, kun kerrankin olisi ollut aivan samantekevää vaikka se olisi itkenyt tai vaatinut kuinka.
    Menet suihkuun ja alat vasta veden alla seisoessasi tuntea kylmää. Mutta ei sillä ole nyt merkitystä. Hän on sanonut sen taas.
    Pian me olemme yhtä.

Kevättä odottaessasi muistelet ensi yritystänne. Aila oli opastanut sinua sen vähän kuin kukaan näissä asioissa voi: kukaan heistä ei voi olla tulla ihmiseen suoraan, ainoastaan jonkin välittäjän kautta. Yritit tietenkin kysyä, mitä se tarkoitti, mutta ei Ailakaan tiennyt sen enempää. Välittäjästä tätisi sentään saattoi sanoa, että se voi olla uhri, side tai tunne, jokin missä oli voimaa ja johon he, aineettomat voimat, saattoivat siten tarttua.
    Yritit kysyä häneltä, mitä se tarkoitti, tuloksetta. Hän vain toisti, sanoitta, sen minkä Aila oli kääntänyt uhriksi tai siteeksi tai voimaksi.
    Keksit kysyä, miten voisitte sen tehdä.
    Hän kertoi sinulle.
    Sinua pelotti. Olit 13-vuotias. Pelotti ottaa veitsi. Jäit heti kiinni, isä asui vielä Suomessa silloin. Selitit jotain kasvien keräämisestä. Valehteleminen oli tuolloin ollut helppoa jo vuosia. Jatkoit vielä jotain maalaamisesta ja elävien kasvien käyttämisestä malleina… Ja isä osti sinulle puukon. Hälventääksesi sen epäilyksiä kuljit korin kanssa kedoilla ja teit sen lemmikki- ja sireenimaalauksen, josta äiti niin pitää.
    Mutta hänen ei kannata antaa odottaa. Silloin asuitte vielä kunnon joen varrella, näit hänet läpi vuoden ja olit niin paljon onnellisempi.
    Menit joenpenkalle. Pyysit häntä kertomaan vielä kerran, miten kaikki tapahtuisi. Hän kertoi ja kun viilsit itseäsi pohkeeseen, et enää pelännyt lainkaan. Upotit jalkasi jokeen ja rusehtava virta värjäytyi helakalla punalla. Kipu oli kauhea, mutta sinun piti keskittyä ja antaa se hänelle. Virta kirveli haavaa. Tunsit, miten hän alkoi muuttua, voimistua. Kaikki sinussa avautui. Veri oli uhri ja kipu silta, side. Kivun säikeissä hän kutoutui sinua kohti, kipu muuttui rakkaudeksi.
    Avauduit yhä, sinkouduit suurenevan mielesi keskukseen, näit hänet kaukana, säkenöivänä, lähestyitte, lähestyitte –

Aila tuli tapaamaan sinua sairaalaan. Se oli viimeinen kerta, kun näitte kasvokkain. Hän tiesi heti, mitä oli tapahtunut. Ei hän lohduttanut sinua eikä kysynyt, oliko haava jalassasi kipeä tai paranisiko se kunnolla. Hän vain sanoi, että oli todellakin pitänyt sinua tätä viisaampana. Mitä minä olen sanonut sinulle, hän kysyi. He eivät ole kuten me, sinä sanoit säyseästi.
    Tiesit, että Aila oli muuttamassa. Hänen jumalansa vaati hänen vaihtavan paikkaa. Aila meni aina, toisiin kaupunkeihin ja vieraisiin maihin. Hän meni säyseästi, samaan tapaan kuin sinä annoit hänen opastaa itseäsi.
    He eivät ymmärrä ruumista tai kehoa, selitti Aila. On tapoja tehdä se vahingoittamatta itseään. Ja kun kerran pääsette lähemmäs, se helpottuu kerta kerralta. Sitten hän huokaisi ja katsoi sinua väsyneenä. Ja sanoi, että olit onnekas, kun hän tulee lähellesi. Että hän itse kaipasi… Mutta hän ei sanonut enempää.
    Nyt sinun on selvittävä niiden psykologeista ja terapeuteista, Aila vaihtoi puheenaihetta. Ja vanhemmistasi. Mutta älä unohda häntä.
    Sinun ei tarvinnut vastata. Tietenkään et unohtaisi. Kaikki kävi kuitenkin tapahtuneen jälkeen vaikeammaksi. Muutitte keskustaan, vaikka isä vastusteli. Joki jäi kauemmas. Äiti oli sitä mieltä, että sinun on parempi kaupungissa. Kesti kauan ennen kuin pääsit yksin ulos. Keskustassa virtaus oli kesytetty ja padottu kiviseen uomaan. Siellä hän kuitenkin odotti sinua. Olit vähällä itkeä, kun tapasitte jälleen. Hän sanoi, että olitte epäonnistuneet / sinä olit lähtenyt / hän ei ollut tavoittanut sinua enää. Sanoit, että olit ollut vähällä kuolla, mutta eihän hän ymmärrä koko sanaa.
    Muuttua / lakata olemasta minuna / tulla toiseksi, sinä välitit hänelle. Niin meille käy, kun tulemme yhdeksi, hän sanoi. Yritit selittää: niin, mutta väärin. Tuhoutua / hajota. Hän ei sanonut mitään vaikka olisikin ymmärtänyt.

Heitä on kai kahdenlaisia, selitti Aila sinulle jo aivan alkuaikoina. Niitä, jotka ovat jotain ainetta, tavallaan jokin konkreettinen elementti. Vaikka lumi. He ovat kaiketi helpoimpia kuulla. Sitten ovat he, jotka ovat kuin sinun ja minun. Sinun, hänhän kai on yksinkertaisesti virtaus. Hän voi olla lähes kaikkialla, luulen niin. Mene joskus katsomaan tulivuorenpurkausta, hän on varmasti sielläkin. Tai maanvyörymissä, mutaluisuissa. Näin puhuessaan Aila oli aina jotenkin hapan tai väsyneen oloinen ja ymmärsit vasta myöhemmin, että hän oli kateellinen sinulle. Kateellinen hänestä, joka kai Ailan silmissä rakasti sinua enemmän kuin hänen oma jumalansa rakasti häntä.
    Hän on mieluiten joissa, sinä vastasit varovasti mutaluisupuheeseen. Aila vastasi hymähtämällä. Et vieläkään aivan tiedä, kuka hänen jumalansa on, eikä sellaisia asioista sovi kysyä.
    Jotkut jumalat tulevat hulluiksi, Aila jatkoi selitystään. He pelkäävät katoavansa tai saavat liikaa valtaa. Joskus he käyvät toistensa kimppuun, haluavat kasvaa tai hävittää. Joskus he hyökkäävät ihmisten kimppuun. Joko omiensa, tai jonkun toisen jumalan ihmisen.
    Kun äiti liian myöhään ja kieltäviä sanoja käyttäen puhui sinulle seksistä, sinähän tiesit jo. Et fyysisestä aktista toisen ihmisen kanssa, mutta henkisestä. Kun hän ja sinä olette yhtä, se on rakkautta, rakastelua. Eikä mikään ihmisten harrastama yhteenhinkkaus tule koskaan pääsemään sitä lähellekään.
    Mutta siinä on toinenkin puoli. On myös heitä, joiden mielen hullu jumala on vienyt väkivalloin. Olet nähnyt heitä pari kertaa. He ovat epäjärjestyksessä, mieli nurinniskoin, heitä hylkivät sekä ihmiset että terveet jumalat.

Vuosien kuluessa elämä alkoi sujua helpommin. Isä oli tietenkin helpompi vakuuttaa kuin äiti. Täytyi vain taitavasti vedota sen järkevään puoleen. Äiti alkoi noina vuosina hidastua, liukua kohti omaa todellisuuttaan, jota tuntuivat hallitsevan sen oman mielen pelot varjoineen. Sille oli turha sanoa niin kuin isälle, että tiesit kyllä miten typerästi olit tehnyt. Se rauhoittui vasta ajan kanssa, kun vuodet painoivat kauhut sen muistin taka-alalle.
    Sekin auttoi, kun isä lähti ulkomaankomennukselle.
    Seisoit surkean kiviuoman reunalla ja kysyit häneltä, lähdetkö mukaan, olisiko teidän helpompi siellä toisaalla. Ei, hän sanoi, joten sanoit isälle, että haluat käydä koulun Suomessa loppuun. Eikä äiti halunnut lähteä. Omituista, miten kovasti se laittoi vastaan. Et koskaan ymmärtänyt, ennen kuin nyt. Sillä sinä olet alkanut nähdä enemmän.
    Sillä kevät on tullut.
    Maa vapautuu. Jäät katoavat. Järvi ei voi vastustaa häntä vaan syöksyy sulavetenä jokeen. Hän herää ja näyttäytyy sinulle ohuena, nauhamaisena olentona. Te leikitte, hän kiertelee ympärilläsi ja kietoutuu hiuksiisi ja käsivarsiisi. Sinä naurat ja hän sanoo vapaa / iloinen / sinun kanssasi. Sulavesien aikaan hän tuntuu olevan kaikkialla, puroissa, jotka rikkovat hiekkatiet ja niissä vesissä, jotka virtaavat viemäreihin keskustan kadunvarsilla.
    Sitten hän pyytää, että tekisitte sen taas.

Ensimmäisen kerran jälkeen hän ei pyytänyt sitä pitkään aikaan. Seisoit kamalan kiviuoman varrella ja ainoan kerran elämässäsi tunsit häntä kohtaan jotain, joka lähenteli vihaa. Pian viha muuttui suruksi, eihän hän halunnut sinua enää yhtä kiihkeästi kuin ennen. Sitten eräänä päivänä näit joidenkin poikien heittelevän kiviä jokeen. Tiesit hänen inhoavan sitä, hän ei halunnut tulla häirityksi. Vihastuit hänen puolestaan, tunsit hänen vihastuvan myös – ja yhtäkkiä yhteys oli taas siinä, ohuena yhteisen tunteen punomana lankana.
    Sitä kesti vain hetken, mutta sen jälkeen hän lähestyi sinua taas. Hiljakseen, hitaasti opettelemalla tulitte paremmiksi. Helpointa se on, kun käytät välittäjänä jotain arvokasta, jotain johon liittyy voimaa ja tunnetta. Alat polttaa maalauksiasi puron varrella, syvällä rytöisessä metsässä johon sitkeimmätkään lenkkeilijät eivät eksy edes parhaalla tahdollaan. Et voi tehdä niin kauhean usein, muuten äiti alkaa ihmetellä. Se katselee usein työhuoneen puolivalmiita töitä ja kyselee aina, mistä sait niihin idean.
    Olet aina maalannut vain kilttejä aiheita, ettei se pelästyisi, esteettisiä luontokuvia, joista kaikki inhottava on putsattu pois. Isälle teit joskus lahjaksi jotain muuta kuin niitä ainaisia kukkasia. Ja nytkin sinun on saatava kankaalle jotain syvällisempää kuin ketokukkia tai auringonlaskuja. Vain intohimolla tehdyt työt käyvät hänen lähemmäs tuomiseen, sillan rakentamiseen. Joten maalaat vahvoja kuvia, väreillä jotka näyttävät hehkuvan ulos kankaasta. Kun äiti kauhistelee, sinä sanot että ne menevät kavereille valmistujaislahjaksi, että ne on maalattu heidän lempiväreillään ja jotain sellaista. Kun valmiit työt sitten katoavat telineitä, äiti tuntuu aina olevan helpottunut.
    Te lähestytte. Sinä avaudut. Olet onnellinen, äiti huomaa sen, Petteri tietenkin, myös isä. Mutta alat myös nähdä enemmän. Näet säröt tuulen jumalassa, kun hän syöksähtää typerään taisteluunsa kukkulaa vastaan. Näet järven terävät hampaat, kun se yrittää pitää veden jumalasta kiinni, mutta veden jumala on vanha, hyvin vanha ja suopea kaikille, jakautunut niin moneen muotoon ettei juuri taisteluista välitä: järven hampaat eivät pidä ja vesi virtaa häneksi.
    Näet sellaisia, jotka muistuttavat jumalia, mutta joista et millään osaa arvata keitä he voisivat olla. Vanhat jumalat sinä olet nähnyt melkein aina, koska joen jumala on yksi heistä, hänen kauttaan muita on vähän helpompi ymmärtää. Mutta he, joita näet nyt, ovat kai nuorempia. Menneitä / varjoja / tyhjentyneitä / muuttuneita, hän sanoo kun kysyt. Kai he ovat jumalten haamuja. Ainakin he ovat hyvin pieniä, he eivät juuri puhu ja heidän muotonsa on väreilevän ilman kaltainen. Ensin väistät heitä, mutta sitten huomaat, että voit kävellä heidän lävitseen eivätkä he reagoi mitenkään.

Sitten näet, että äitiin on mennyt joku peikko.
    Kaikki on heti paljon ymmärrettävämpää. Äidin hitaus, haluttomuus muuttaa. Peikko on kuin ruma, kivinen ja tikkuinen kasvannainen, jota äiti kantaa reppuselässä ja joka painaa sitä kumaraan.
    Se huomaa, että näet sen vihdoin. Sen on täytynyt olla äidissä jo vuosia. Se avaa silmänsä, itsekkäät vauvansilmät, ja kirahtaa sinua kohti. Äiti ei huomaa mitään. Sinä katsot kopeana takaisin. Mokoma puololento! Ja äiti! Olet aina tiennyt, että se on heikko, paljon heikompi kuin isä ja tietenkin heikompi kuin sinä. Mutta puololennot pääsevät kiinni vain niihin, jotka todella haluavat luovuttaa, jotka todella haluavat unohtaa itsensä…
    Et tiedä, voisitko karkottaa tai irrottaa peikon. Hetken mietittyäsi huomaat, ettet edes viitsi yrittää. Asumisesta tulee nyt vain hieman hankalampaa, kerran nähty ei koskaan enää katoa näkyvistä. Tuollaisen loisen kanssa sinun on nukuttava saman katon alla!
    Miten Aila ja äiti voivat olla siskoksia, sitä et ole koskaan ymmärtänyt. Joskus hyvin nuorena toivoit, että Aila olisi äitisi, sillä te kaksi olitte samanlaisia. Myöhemmin, kun olit päässyt kotiin sairaalasta, kuulit, miten isä puhui Ailasta äidille. Isä sanoi, että se oli tullut sinuun äidin suvun puolelta, olihan tämän siskokin mitä oli. Et pitkään aikaan pystynyt katsomaan isään ilman vihaa katseessasi. Ja äiti, äiti oli jo tuolloin heikko eikä puolustanut sisartaan tai sinua.
    Kumpa tietäisit puololennoista enemmän. Aila on kertonut sen, minkä tietää, sanonut että ajan kanssa ne tulevat sinullekin näkyviksi. Ailan mukaan ne ovat vain jotain, mikä on olemassa maailmassa, loisia jotka elävät ihmisissä heidän tietämättään ja imevät ravintoa heidän mielistään. Ne eivät puhu, eivät ne välttämättä edes ajattele, ne elävät viettiensä ajamina. Usein ne ottavat energiaa, mutta on niitäkin, jotka antavat sitä. Jumaliin ne eivät yleensä koske, elleivät sitten joskus keräänny laumoina näiden luo. Ehkä se on joskus tehnyt jumalia hulluksi, ehkä muut syyt. Puololennot eivät iski niihin, jotka jumala on valinnut, mutta usein saalistavat niitä, jotka ovat valittujen läheisiä.
    Alat nähdä ne, jotka ovat kuin sinä, mutta jotka eivät suostu uskomaan jumaliin. Niiden kimpussa on usein puololentojen parvi. Yrität katsoa niitä uteliaana silmiin. Ne väistelevät. Inhoat niitä, ehkä enemmän kuin äitiä, enemmän kuin puolikkaita. Inhoat, koska niille on annettu lahja ja ne ovat kieltäytyneet. Aistit niiden ajatukset: en kuule, en kuule, enkuuleenkuuleenkuule enenen. Yhdenkään jumalan et koskaan näe puhuvan niille, varjot kyllä yrittävät kuiskia niille ja puolittaiset häärivät niiden kimpussa kuin raadonsyöjät haaskalla.
    Pian sinun on vaikea olla sellaisten lähellä. Puololentojen kiljunta kuuluu nyt korviisi. Kotonakin on jo vaikea nukkua. Pyydät häneltä apua, sanot kipu / vihollinen / alempiarvoinen / viha. Välität kuvia, muokkaat sanoja. Kestää hetken, mutta sitten hän ymmärtää. Sen jälkeen olet suojattu puolittaisten ääniltä ja hymyilet vain, vaikka ne kuinka näyttäisivät sinulle hampaitaan tai maiskauttelisivat suitaan. Sekin, joka on äidissä, menee nyt piiloon sinut nähdessään, kiepauttaa itsensä pulleilla tassuillaan ällöttävän ketterästi pois ylemmyydentuntoisen katseesi ulottuvilta.

Sinulla on syntymäpäivät. Juhlitte kotona pienellä porukalla, äiti, Petteri, Petterin kavereita. Isä on soittanut jo aiemmin, pahoitellut kauheasti kun ei pääse paikalle. Se kuitenkin vihjailee jostain yllätyksestä.
    Yllätys saapuu seuraavana päivänä. Isä on ostanut sinulle koiran. Kun kuulemma äidin mukaan liikut niin paljon ulkosalla. Ja kun olet niin usein itseksesi.
    Vilkaiset koiraa kerran ja vihaat sitä heti enemmän kuin kotieläimiä yleensä. Mitä kesympi eläin, sitä epäitsenäisempi se on. Eläimet kun ovat tarkempia kuin ihmiset, ne kuulevat ja näkevät heidät ja ovat heidän kanssaan yhteistoiminnassa – linnut ja tuuli, kalat ja hän. Kun eläimet kesyyntyvät, kun ne sietävät ihmistä lähellään ja jättäytyvät ihmisten hoidettaviksi, niiden aistit heikkenevät. Onneksi isä ei ostanut kissaa, ne ovat vielä raivostuttavampia. Itsenäisiä muka, kun aivoton itikkakin on itsenäisempi kuin kesy kissa. Kunnon kissan nähdäkseen olisi etsiydyttävä leijonan syötäväksi, pohdit synkkänä. Vaan eivät koirat ole paljon parempia.
    Katsot taas koiraa, joka vingahtaa ja pakenee äidin jalkoihin. Nyt et aio suostua niiden ääliömäisyyksiin. Koira on pentuiän juuri ohittanut, joku terrieri kai, sellainen jolla näkee söpöjä rusetteja otsalla. Olisi edes kunnon kokoinen. No Milka, ota sinä syliin, sanoo äiti joka on juuri nostanut elukan käsivarsilleen. Olet jo vähällä kieltäytyä, äiti voi pitää ja hoitaa koko elukan. Huomaat kuitenkin peikon tavoittelevan koiraa äidin selän takaa pulleilla, töpäköillä käsivarsillaan. Koira vinkuu vielä kauheammin.
    Otat sen syliisi ja se rauhoittuu heti. Inhoat sen turkin hajua ja väpättävää pikku häntää. Mutta tuolle aliolennolle et sitä anna. Sille pitää keksiä nimi, sanoo äiti ja rapsuttelee koiraa korvan takaa. Se ehdottaa jotain nimeä, jonka hyväksyt ja unohdat saman tien. Elukka kuin elukka.

Alkaa naurettava piirileikki. Elukka on tietenkin ulkoilutettava ja koska peikko selvästi metsästää koiraa, otat itse kaikki mahdolliset lenkit hoitaaksesi. Koira kuitenkin pelkää häntä, niin kuin kesyt pelkäävät muistumia menneestä vapaudesta ja voimasta. Joenuomalla käydään aina sama väsyttävä näytelmä. Sinä istut alas, elukka kiskoo poispäin, hän tulee/nousee, tervehtii/tulee lähelle, elukka hermostuu vielä enemmän, joudut komentamaan sitä, hän ei ymmärrä miksi elukka on läsnä ja miksi sinä et ole sellainen kuin yleensä, pakotat elukan olemaan hiljaa sylissä. Aika kuluu, arvokas aika jonka voisit viettää hänen kanssaan kahden, vain hänen kanssaan.
    Sitten keksit yrittää käyttää koiran tunteita – tai reaktioita, onko tuolla elukalla nyt oikeita tunteita? – sillaksi hänelle. Aluksi hän ei tunnu ymmärtävän, tai ei halua. Mutta kun likistät koiraa sylissäsi, kun todella keskityt, sen alkukantainen pelko alkaa väreillä ilmassa ympärilläsi. Sitten hän tulee, kurottaa, tarttuu värisevään ilmaan ja kun hengität sisään, hengitätkin vedenkimaltavaa pölyä, hän on taas tullut sinuun, lähenette ja sinä raukeat, ote elukasta herpaantuu ja valahdat kyljellesi maahan onnellisena ja hehkuvampana kuin koskaan. Haluat valua halki maan kohti veden suonia, jotka lävistävät kaiken ja ovat vain virtaa ja virtaa ja virtaa…
    Elukka karkaa niin kauas kuin hihnassaan pääsee, hihnan pää on ranteesi ympärillä ja tunnet nykäisyn kädessäsi. Hihnan päässä elukka on painautunut matalaksi maata vasten ja pitää outoa urinaa. Et halua nousta, et halua lopettaa, eieinyt. Elukka on kuitenkin häirinnyt sekä häntä että sinua, yhteys keriytyy pois ja hajoaa takaisin osaksi maailman kudosta. Kierähdät ylös, vedät koiran puoliväkisin luoksesi. Vaan miten voisit rankaista sitä nyt? Hymyilet vain, likistät kauhistuneen eläimen itseäsi vasten. Olkasi yli katsot vielä joelle, hän on noussut sanomaan sinulle näkemiin, katsot häntä etkä haluaisi lainkaan mennä, katsot etkä malttaisi odottaa, sillä tiedät että se voisi olla vielä enemmän.
    Kotona äiti kysyy, onko silmässäsi joku tulehdus.
    Menet peilin eteen katsomaan. Iiriksiin on ruskean keskelle ilmestynyt jotain sinistä. Ei, ei sinistä, vaan veden väristä, auringossa kimaltavan virtaavan veden näköistä. Pelästyt, vain siksi että peilistä katsoo nyt eri näköinen kuin ennen. Silmät alkavat asettua taas aloilleen, mutta sinä tiedät: se on alkanut. Paluuta ei enää ole. Ei nyt enää.

Maailma näyttäytyy nyt erilaisena. Ja kuuluu. Tuntuu. Ihmisten äänet vaimenevat ja joudut todella keskittymään, jos haluat kuulla mitä he puhuvat. Taivas ja ilma ja kaikki alkaa täyttyä olennoilla sitä mukaa, mitä lähemmäs toisianne tulette. Taivaanrantaa kyntävät suuret, hitaat jumalat. Pienet, hetken aikaa elävät jumalat ilakoivat ympärilläsi: ne, jotka ovat heilimöiviä kukkasia ja puiden siitepölyä. Alkukesästä ilmassa on enemmän taistelua kuin koskaan, linnut pitävät huutokonserttejaan puissa ja niidenkin laulusta tulee voima, joka hetkeksi ottaa jumalan muodon, hillittömän, alkukantaisen, haluavan ja himokkaan. Taivaankansi aukeaa silmiesi edessä ja paljastaa ilmakerrosten voimat. Maa, jota kuljet, on ohuen ohut kuori, joka joustaa ja avautuu jalkojesi alla, paljastaen alati toisiaan taistelussa kiertelevät jumalat sinun silmillesi. Alat aavistaa auringonvalon uudella tavalla, tähdet näyttävät läheisemmiltä.
    Elukka käy uneliaaksi, kotona ollessaan se nukkuu tai kiehnää äidin jaloissa. Se pelkää aina lähteä kanssasi ulos, mutta sillä ei ole vaihtoehtoja. Peikkokin on käynyt pelokkaaksi. Enää sen ääni ei häiritse sinua eikä se enää uskalla tavoitella elukan perään. Se näyttää pienentyneen. Ensin olet tyytyväinen, mutta sitten äiti alkaa piristyä. Herätä. Se alkaa huomata asioita. Kuten sen, että olet laihtunut. Vasta kun se sanoo niin, huomaat, että et enää oikein välitä syödä. Joten joudut syömään väkisin. Aina tätä samaa hankaluutta.
    On tietenkin parempi pysyä voimissaan. Petterikin huomauttelee siitä, miten laiha olet. Vetoat johonkin kouluväsymykseen, viimeiset viikot, olisi jo ohi. Se puhuu jotain sinulle, puhut jotain takaisin, kai se kuulostaa oikealta kun se ei protestoi.
    Sitten isä soittaa. Se sanoo, että olet kieltäytynyt menemästä silmälääkäriin ja että äiti on huolissaan. Et edes muista puhuneesi koko asiasta. Sanot vaan joojoo, mutta asia ei olekaan tällä selvä. Isä puhuu vastuusta ja aikuisuudesta ja jostain. Et enää kuuntele sen sanoja, kuuntelet sen ääntä. Koska sen takana on toinen sointi, kuin jonkin keijun ääni. Siritys, joka sanoo eteenpäin, eteenpäin, aina vain eteenpäin. Niin tietenkin. Kun äiti, niin isäkin. Olisihan se pitänyt arvata.

Kerrankin Petteri keksii jotain yllättävää.
    Koulu on loppu, sillä on lakkiaiset, raivostuttavan tylsät juhlat, jossa pukumiehet kättelevät toisiaan ja niiden hillityn tylsäntyylikkäisiin leninkeihin pukeutuneet, kuivan rasvattomiksi itsensä jumpanneet rouvat juttelevat keskenään. Petterin äiti on juuri sellainen, pahimmasta päästä. Joskus mietit, mitä se sanoisi, jos kertoisit olleesi terapiassa, lastensairaalassa, itsetuhoinen. Jos maalaisit sille lahjaksi kuvan jumalista? Petterin perheen pihassa on naurettava suihkulähteen tapainen. Se on huono korvike, hän vihaa sitä kun ei saa mennä minne haluaa, siksi vesijohdotkin ovat hänelle niin epämieluisia. Lähde on kuitenkin parempi kuin ei mitään, seisot sen vierellä aina kun mahdollista, vieraissa vaatteissa, oudoissa juhlakengissä, puhuen hänelle, hymyillen sisäänpäin.
    Toivottuaan juhlien jälkeisestä krapulasta Petteri tulee käymään teillä, tervehtimään äitiä, joka ei jonkun tekosyynsä varjolla päässyt juhliin. Sitten Petteri ehdottaa kävelyretkeä. Jotain sillä on mielessä, et tiedä mitä, mutta se ehdottaa että menisitte joelle joten suostut mielellään.
    Kävelette pitkälle, pois poluilta, syvemmälle metsään missä poltit maalauksia ennen kuin sait elukan. Arvaatkin jo, mitä Petteri tahtoo. Kun se suutelee sinua, suutelet kiltisti takaisin. Annat sen riisua paitasi ja painaa itsesi maahan. Hän on siinä, seuraa kiinnostuneena / tarkkaillen / ihmetellen. Tule, tule vain lähemmäs, sinä sanot hänelle. Tule ja ota se hänestä. Tule minuun niin minä tulen sinuun.
    Hän nousee nauhana joesta, kiertyy Petterin selän ympärille, kiertelee / kaartelee / haistelee / tutkii / koskettaa Petterin halua ja intohimoa, ottaa siitä kiinni, silta aukeaa, sinua voisi pistää vaikka puukolla nyt, lyödä, kivittää etkä välittäisi, et huomaisi mitään –
    Petteri sanoo jotain, on sanonut jo useamman kerran. Mitä? Se pyytää sinua avaamaan silmäsi.
    Ei, et voi. Jos avaat, tämä loppuu. Se pyytää uudelleen. Onko sen pakko aina meuhkata noin? Itse se pyysi. Itse pyysi.
    Sen liike pysähtyy, se katsoo, ei tunnu uskovan mitä näkee. Näet itsesi epämääräisenä kuvajaisena sen silmin, ei, hänen silmin: hehkuva ja väreilevä ihmisolento, jonka silmät leiskuvat sinisenliekehtivää tulta. Tunnet, miten Petteri pienenee sisälläsi, irrottautuu sinusta, näet inhoa ja pelkoa sen silmissä ja sitten se juoksee pois.
    Sinä jäät makaamaan neulaiselle alustalle. Melkein. Melkein, niin lähellä. Tarvitset enemmän.
    Elukka.

Toivottavasti Petteri ei ole mennyt talolle. Mutta ei. Äiti on kerrankin poissa. Kännykkäsi on eteisen pöydälle, se soi koko ajan. Haet elukan, se on mennyt piiloon sohvan alle kuulleessaan sinun tulevan sisään. Siirrät sohvaa, nyt ei ole aikaa maanitella. Huomaat, että käsissäsi, kaikkialla sinussa on kokonaan uutta voimaa. Syöksähtävää, virtaavaa voimaa. Kun huitaiset ilmaa, siihen jää vana, samanlainen jälkikuva kuin jos heiluttaisi sädetikkua, mutta eri näköinen, hänen näköisensä.
    Elukka inisee kauheammin kuin koskaan, pakotat pannan sen kaulan ympärille etkä päästä sitä maahan. Tunnet sen kauhun, tunnet ympärillä saalistavat jumalat ja muut olennot. Kaikki haluavat syödä koiran kauhun, ottaa sen itselleen ja käyttää sen hyväkseen. Ei, eivät kaikki: aaveet kavahtavat ja liukuvat kauemmas. Kaikki on taistelua, hän on usein sanonut niin, eikä pelolle tule koskaan antaa valtaa. Vasta nyt todella ymmärrät, mitä hän on tarkoittanut.
    Saavut metsään. Hän tulee heti. Nyt se on jo helppoa kuin olisitte samaa ainesta, samaa kehoa. Hän näyttää erilaiselta, hän näyttää materiaalisemmalta, fyysisemmältä, hän näyttää sinulta. Astut joen pohjalle, muta liettää mutta jalkasi ovat vedessä varmemmat kuin maalla. Elukka pitää ääntä, joka ei tunnu olevan tästä maailmasta. Sinun ei tarvitse keskittyä, kurkotat vain häntä kohti. Silta on valmis.
    Sinä olet virtaa, hän virtaa sinuun ja sinä kuljet häntä halki, te annatte ja otatte toisenne itseenne ja tunnette, jaatte, opitte kaiken –
    Mutta pian huomaat, ettei se riitä.
    Sitten ajatus kirkastuu, miten et muka tiennyt, olet aina tiennyt. Siitähän Aila on aina puhunut sinulle. Entä hän? Kyllä.
    Polvistut ja upotat elukan veteen, tässä kohtaa se on tavallista matalampaa sillä sitä on kerääntynyt hänen kehokseen, elukka sätkii ja puree ja rimpuilee mutta pidät sen veden alla, hän nousee valtavana putouksena ilmaan ja käy elukan kimppuun, sinä näet sen elinvoiman hajoavan valoksi ilmaan teidän välillenne ja otat siitä kiinni, sinäkin, ja hän syöksyy sinua kohti, silta vetäisee teidät syleilyyn, sinun mielesi muuttuu, hänen mielensä muuttuu ja sitten – melkein.
    Melkein.
    Kerran vielä, sinä sanot eikä äänesi enää ole vain omasi.

Tulet kotiin. Jotenkin. Kävellen vai jotenkin leijuen, etsien uomaa. Kaikki on niin selvää ja yksinkertaista. Ihoasi kutittaa joka puolelta, raavit hieman hajamielisenä, mutta jätät sitten sikseen. Sisälläsi kihelmöi ja virtaa. Ajattelet nyt ensi kertaa, että tämä voi tulla sattumaan, koskemaan aivan hirveästi. Tiedät, että häneenkin koskee. Tunnet hänet nyt lähelläsi, itsessäsi, ja tiedät että joella hän tuntee sinut. Vaan mitä teistä tuleekaan! Mihin pystyttekään! Maailma on taistelua, ja taistelusta seuraa aina kipua. Ne, jotka selviävät –
    Äiti on kotona.
    Haistat sen jo ovelta, kuulet sen pinnallisen hengityksen. Pelokkaat ihmiset eivät koskaan hengitä syvään. Sen piti olla tänään poissa.
    Menet keittiöön, missä se odottaa. Se katsoo sinua ja kauhistuu. Kauhun voi haistaa, hormonit pulpahtavat esiin ja näet, miten ne sekoittuvat äidin vereen. Se sanoo jotain, mitä et edes kuule. Istut baarijakkaralle ja hiljalleen hiipuvassa voimassasi tarkkailet sitä, sen rakennetta, elimiä, verta, pumppaavaa sydäntä. Ja hetken, aivan pienen hetken näet sen hänenä, vihdoin, pilkahduksen maailman voimasta, joka siinäkin on.
    Olet kuitenkin alkanut laskeutua ja ihmissanat alkavat vuotaa korviisi. Se puhuu siitä kun et syö, ja että se on huomannut miten Petteri jotain, ja kultapieni, jotain jotain, ja äidille pitää aina voida kertoa, ja sitten se tulee ja halaa sinua.
    Sitä. Sen ei. Olisi pitänyt. Tehdä.
    Koska nyt se tuo puololennon sinun lähellesi, melkein syliisi. Nostat kätesi ja kiedot ne äidin ympärille, se huokaisee, luulee kai että tästä kaikki taas menee paremmaksi. Maailma on taistelu. Se voi alkaa tästä, alkakoon se tästä.
    Et tunne edes inhoa, kun tartut peikon säkkimäiseen, koppuraiseen kehoon. Se vingahtaa, äidin silmät menevät valkoisiksi, kiskaiset, peikko irtoaa ja kuuluu iljettävä, maiskahtava ääni. Äiti kavahtaa sinusta kauemmas, sinä viskaat peikon kauas itsestäsi, käsissäsi on jotain veren tapaista mutta et tiedä näkeekö äiti.
    Äiti herää, monen vuoden hyväksikäytön jälkeen. Se katsoo sinua uusilla silmillä, ihmisten maailmasta tietävän ihmisen silmillä. Löitkö sinua minua, Milka, se kysyy. Ennen kuin ehdit sanoa mitään, se näyttää ajattelevan jotain muuta. Se vilkaisee taas käsiäsi. Näkeekö se jotain? Ehkä, koska se kysyy, missä koira on. Missä se on? Missä se on, Milka?

Makaat kiinni sidottuna vuoteessa, jossain, missä katto on korkealla ja valkoinen.
    Pitkään kaikki on sekavaa.
    Et ole kotona, se on selvää. Et ole hänen luonaan. Missä hän on? Missä kaikki ovat? Et tunne ketään lähelläsi. Itket. Ettekö te olleet melkein perillä? Olitte niin lähellä. Sinun on annettava hänelle jotain, vaikka jotain itsestäsi. Tämä hämmennys ja väsymys? Ottaisiko hän sen? Mutta hän ei ole läsnä. Miksi olet täällä? Vuoteen vierellä käy ihmisiä, valkoisia ihmisiä, ja sitten joitain, jotka puhuvat tutulla äänellä.
    Vähitellen kaikki kirkastuu, sairaala, niin tietenkin.
    Mitähän ne ovat sinulle syöttäneet, kun olet näin sekaisin, ja mitä olet tehnyt, että olet tänne joutunut? Yrität muistaa, mitä kotona tapahtui, mutta et pääse muistoihin kiinni. Missä hän on? Ikävä on niin kova, että alat itkeä. Kun vain et olisi näin tokkurainen. Näet jotain mutta et voi tietää, onko se totta vai ei, niitä vai heitä. Puhut yhtä kaikki, puhut kelle vain, puhut että he kertoisivat hänelle missä olet.
    Joudut nielemään pillereitä. Joku sanoo, jossain, lähellä tai kaukana, ettet kai reagoi lääkitykseen odotetulla tavalla. Alat kuitenkin vähitellen erottaa ihmiset varjojen massasta.
    Äiti käy. Kai ne sitten ovat muuttaneet sitä, mitä ikinä sinulle antavat, koska voit hetkittäin kuunnella sen puhetta. Isä on kuulemma tulossa. Katselet sitä, näet sen jaloissa imukuppimaisen suun tekemiä haavoja. Muisti alkaa palata. Äiti käski sinut huoneeseesi ja sitten ne tulivat sinut hakemaan?

Psykiatri yrittää haastatella sinua, mutta et voi sanoa mitään. Tuijotat ikkunasta ulos, kesä on parhaimmillaan. Silloin tällöin joku heistä lentää ikkunan ohi. Joku huomaakin sinut, mutta et voi sanoa kuka. Missä hän on? Et voi jättää häntä nyt. Kysyt, kesken sen lauseen, voitko päästä ulos. Ei se anna lupaa, toistelee niitä vanhoja juttuja, myöhemmin ehkä, valvotusti, kun olet osoittanut jotain ja hän voi vakuuttua jostain.
    Eräänä yönä ennen nukahtamista se tulee mieleesi.
    Kyllä, äiti käski sinut huoneeseesi. Istuit sängyllä ja odotit. Mutta sitä ennen, keittiössä, kun äiti oli kysynyt koirasta, peikko oli yhtäkkiä kierähtänyt ylös nurkasta, johon olit sen viskannut ja juossut tavattoman nopeasti äidin jalkoihin. Se ei ollutkaan kuollut, se oli yrittänyt päästä takaisin. Olit tietenkin käynyt sen kimppuun. Äiti nyt sattui olemaan siinä välissä.
    Kiroat ja itket. Ne eivät ikinä päästä sinua pois. Joten sinä puhut. Maanittelet, komennat. Sanokaa hänelle, että olen täällä. Sanokaa, sanokaa pian, että hän tulisi. Sanokaa, että rakastan häntä. Onko se enää mahdollista? Itket taas. Sinun on päästävä ulos. Sinun on päästävä, mutta ne eivät päästä.
    Eräänä aamuna tuuli on kova, se läjähtelee puuskina huoneesi ikkunaan. Hän puhuu, tunnistat äänen, hän sanoo odota. Samana päivänä lasket hanasta vettä ja sitten hän vain on siinä.
    Pelkäät niin, ettei hän enää tule. Mutta vaikka hän on heikko, pakotettu vieraaseen virtaan, hän nousee vedestä ilmaan ja tulee sinua kohti, poimit hänet sormellesi, nyt sinä sanot odota. Rakkaani / odota / palaan / tulen takaisin.

Päivät kuluvat, arvokkaat päivät joita et saisi hukata. Koska et enää itke etkä puhu ääneen, pillerit vähenevät tai muuttuvat tai sitten olet vain vahvistunut. Avaat hanan aina kun voit, ravaat vessassa. Alat löytää sanoja, joita antaa psykiatrille kuin äiti antoi makupaloja elukalle. Sitten ne päästävät sinut yksin suihkuun.
    Sinusta tuntuu, että hän itkee. Tai sitten se olet sinä, joka itkee. Silta on siinä, se ottaa teidät omakseen. Painat kynnet kämmeniin, hän tulee kivun kautta, potkaiset varpaasi rikki seinään, puret kieleesi. Hitaasti hän tulee, veri tulvii kaakeleille ja sekoittuu häneen. Tiedätte kumpikin, ettei aikaa ole paljon. Mutta hän tulee, sinä sekoitut.
    Ihosi alkaa kupruilla, huudat mutta kivun vierellä tunnet jotain suurempaa kuin koskaan, suihku repeää irti ja putket sinkoavat veden virran yllesi, sanat alkavat kadota sinusta ja joku ryntää sisään, vesi tulvii heidän jalkoihinsa. Seisot siinä ja katsot heitä. Katsot vain. Odotat. Väreilet, ei tämä ole enää edes kipua. He sanovat, että ottaisit rauhallisesti. He lähestyvät. Katsot heitä kulmiesi alta, he ovat eri olentoja kuin sinä. Joku heistä kääntyy ja lähtee juoksemaan pois, joku tulee varovasti kohti, sinä et ole enää sinä, hän ei ole enää hän vaan olette jotain aivan uutta ja sitten äänet alkavat muuttua, kaikki alkaa näkyä uudestaan, olette vasta syntyneet ja viimeinen asia, jonka sinä kuulet on hoitajan ääni, jumalan tähden mitä hänen silmilleen on tapahtunut.