Joonas Kallonen: ’’The Great Experiment’’

Dog Days in TO

Aina kun satun katsahtamaan ylöspäin, Toronton yläpuolella vaeltaa helikopteri. En tiedä onko se aina sama vai vaihtuvatko lentäjät salakavalasti pilvenpiirtäjien välissä. Sen roottorit harovat kuumaa ilmaa, siivilöivät auringonvaloa. Tiedän vain, että taivas kaupungin yllä ei ole koskaan tyhjä.

Siitä on nyt kaksi viikkoa kun heräsin pienestä kellarihuoneesta ja huomasin heränneeni uudella mantereella. Olin puolta vuotta aikaisemmin päättänyt lähteä rutiköyhälle vaellukselle, vailla tuloja ja hädintuskin menoja, vailla reittejä ja päämääriä, ottamaan takaisin oikeuteni maan asukkina kulkea missä kuljen, miten kuljen ja niin kauan kuin kuljen vailla siteitä kuten raha, luvat, opiskelut tai urat. Olen keksinyt useita nimiä: ’’International Slacker Tour’’ ja ’’The Great Experiment’’. Mutta nimistä viis, olen matkalla, toistaiseksi yhteiskunnan ulkopuolella, toivottomasti hukassa ja onnellisesti löytynyt.

Toronto on täydellinen aloituspiste pohjoisamerikkalaisen kulttuurin ymmärtämykselle. Kaupunki on hyvin amerikkalainen, mutta kuitenkin kanadalainen. Kaupunkia kuvaillessa voi käyttää tuttuja suurkaupunkikliseitä, kuten että ’’Downtownissa käveleminen on kuin kulkisi elokuvakulissien keskellä’’. Silti Toronto tuntuu arkiselta, pieneltä, kodikkaalta, jopa kylämäiseltä. Päällisin puolin paikallisia on vaikea erottaa amerikkalaisista. He ovat kovaäänisiä, huonosti pukeutuneita ja uteliaita. Mutta, toisin kuin amerikkalaiset, he ovat ystävällisiä, nöyriä ja avuliaita, mutta ennen kaikkea vastaanottavaisia. En ole koskaan matkoillani tuntenut itseäni yhtä tervetulleeksi kuin Torontossa.

Kanada on maana erikoislaatuinen siinä, kuinka löyhä sen identiteetti on. On erikoista kulkea osana ihmisjoukkoa, joka muistuttaa niin paljon eteläistä naapuriaan, että se tekee myös kaikkensa erottuakseen maailman vihatuimmasta kansasta. Kanadalaiset eivät suosi MacDonaldisia. Maan suosituin ravintolaketju on kuuluisan jääkiekkoilijan perustama. Ulkomaille lähtiessään kanadalaiset ompelevat vaahteralehden reppuunsa,  jottei heitä luultaisi amerikkalaisiksi. Pubikulttuuri kukoistaa Kanadassa aivan eri tavalla kuin Yhdysvalloissa. Kaiken kaikkiaan omaa identiteettiä haetaan enemmänkin Euroopasta, erityisesti Britanniasta ja Irlannista. Silti, kaikesta rimpuilusta huolimatta totuus on, että Kanada on Yhdysvaltojen suurin ’’mustan kullan’’, timanttien ja puutavaran lähde. Se on siis yksi Yhdysvaltojen ’’huoltomaista’’, kuten Etelä-Amerikka ja nykyisemmin osa Lähi-Idän maista.

Ehkä juuri kansallisen identiteetin joustavuuden johdosta pohjoismaalaisen on helppo viihtyä Kanadassa. Täällä ei törmää kovapäiseen isänmaallisuuteen, rodulliseen ylemmyydentunteeseen tai edes totaaliseen kapitalismiin. Kanada on täsmälleen eurooppalaisuuden ja pohjoisamerikkalaisuuden välissä, jopa niin täsmälleen, että se ei ole kumpaakaan näistä. Se on sanalla sanoen vapaa, avoin kaikelle. Ei ihme, että Toronto on yksi maailman monikulttuurisimmista paikoista, jossa noin 50 prosenttia asukkaista on syntynyt Kanadan ulkopuolella. Kaduilla vastaani kävelee intialaisia, italialaisia, portugalilaisia, muslimeja, kiinalaisia ja ranskalaisia, he ohittavat minut pitkänä virtana ylittäessämme katua ja mietin miten pieni, rajattu kaupunkialue voi kestää niin monen kulttuurin, historian ja sorron painon. Kaupungissa on jäljittelemätön äärettömyyden tuntu. Kaikki tuntuu mahdolliselta.

Eikä kuumuus päästä irti meistä, jotka olemme jumissa Ontario-järven pohjoisella rannalla, tunnin ajomatkan päässä ’’Pahan Imperiumin’’ rajalta. Kaksi viikkoa Toronto paahtui 30 asteen lukemissa, tyhjentäen kadut ihmisistä, paimentaen heidät maanalaisille käytäville, jotka on alun perin rakennettu suojaksi kylmyyttä vastaan. Yhä kun kirjoitan tätä terassilla Danforth Avenuella,  aurinko häikäisee niin että on mentävä hetkeksi varjoon. Uudella mantereella sää tuntuu erilaiselta, kuumuus kosteammalta ja pään sekoittavalta, aivan kuin eläisi tropiikissa. Luonto ympärillä kaikuu heikosti ’’uuden maailman’’kauneutta, tasapainon tilaa ennen mantereen väkivaltaista asuttamista vuosisatoja sitten.

Viikko taaksepäin kuljin ystävän kanssa Kensington Marketilla, paikallisessa boheemikorttelissa. Käynnissä oli parhaillaan Pedestrian Sundays-festivaali, jossa koko alue oli suljettu autoilta ja kadut vapautettu tanssille, rumpujen tulitukselle, kasvisruokakojuille ja katusoittajille. Risteilimme ränsistyneiden talojen reunustamille kujilla surrealistisesta näystä toiseen, pihalla ja täysin sydämin mukana kuumeessa, helteisen sunnuntaipäivän tanssissa. Katselimme kuinka kaksi Capoeira-ryhmää soittivat liikkuen histaasti toisiaan kohti kapealla kadulla, törmäten ja yhtyen pitkän taistelun jälkeen samaan rytmiin, samaan kiihtyvään improvisaatioon. Katselimme bändiä, joka soitti 7-Elevenin katolla. Katsoin koditonta miestä, joka tanssi kuusivuotiaan pojan kanssa. Pojan kasvoille oli maalattu intiaanisoturin tunnusvärit. Katsoin miestä, joka tanssi rumpujen ja räikkien keskellä yllään vain syvänsininen silkkiaamutakki. Tanssiessaan hän pyöritteli käsissään valtavaa rautaista ritarin kypärää. Istuimme jalkakäytävällä, joimme sangriaa ja kokeilimme punaisia aurinkolaseja.

Kulkiessani mietin matkustamisen tarkoitusta ja sitä mahdollisuutta, että kaikki on lopulta kaikkialla samanlaista. Lopulta tyydyin vain nauttimaan laiskasta iltapäivästä ja tunnustamaan, että on hienoa olla osa tätä kaikkea, kulkea ilosta iloon ja surusta suruun osana vapautunutta ihmiskuntaa, joka osaa viimein elää hetkessä ja nähdä sen, mikä meitä yhdistää. Minua ei haitannut olla pysyvästi tuuliajolla, sillä olin osa riemukasta kulkuetta, vaeltaen kuolevan  maailman iltahämärässä.