Lauri Myllymäki: Essee

Kalsarikännikoira ulvoo mätäkuuta ja muita eläinjuttuja

Harva yli kymmenvuotias suomalainen enää uskoo metsässä lymyäviin tonttuihin, haltioihin, hiisiin tai vaikkapa kallioluolissa loikoviin louhikäärmeisiin. Susien olemassaolosta ollaan sen sijaan vielä epävarmoja.

Ehdotan siksi uudistuksen yhteyteen myös palvelevaa kummituspuhelinta, mörkölinjaa, hattivattien seurantalaitosta ja vertaistukiryhmää, johon voi ilmoittautua, jos sattuu törmäämään luonnontilaiseen metsään.

Aamulehden jutussa (18.3.2010) todetaan: “– susien olemassaolosta on keskusteltu vilkkaasti Pirkanmaalla viime vuosina.” Kyseisessä jutussa maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila (kesk.) esittelee ”petopuhelimen”, johon voisi soittaa ”esimerkiksi silloin, kun sudet tai karhut aiheuttavat pelkoa ja haittaavat normaalia elämää”. Ihmisillä tulisi olla hänen mukaansa ”sellainen palveleva puhelin, johon voi turvautua joutuessaan petojen kanssa ongelmiin, […] soittaa voi kun näkee pedon, suden tai karhun ja kokee tilanteen sellaiseksi, ettei uskalla lähteä ulos”.

Puhelinsoitto on varmasti hyvä ratkaisu tällaisen mielikuvitusolennon näkemisen jälkeisessä mielenjärkytyksessä. Se toimii trauman purkamisessa sen jälkeen kun veretseisauttavasta näköhavainnosta on avauduttu sukulaisille, Facebookiin, Suomi.24.fi:hin ja suurimpien päivälehtien nettikeskustelupalstoille. Ja tarkkasilmäiset ihmiset ilmoittelevat. ”Kyrönlahdessa kaksi sutta kävi haistelemassa ovella”, kertoo Aamulehti 4.4. 2010. Susihavainnon tehnyt ylöjärveläinen Bengt Österman kertoo, että on nähnyt susien jäljet ”jo kolme kertaa” menneenä talvena. Myöhemmin paljastui kuitenkin mieltä huojentava seikka: kyseessä oli ollut kaksi karkuteillä ollutta koiraa.

Keväinen Aamulehden juttu ei kerro, mitä Sirkka-Liisan petopuhelimella lopulta ajetaan takaa. Lähetetäänkö kriisipaikalle erityinen spesialistijoukko, ”Beastbusters”, joka lukee rysän päältä yhytetyille kotirauhanrikkojille asiaankuuluvat syytteet? Jaan joka tapauksessa Anttilan huolen kansalaistemme turvallisuudesta.

Ehdotan siksi uudistuksen yhteyteen myös palvelevaa kummituspuhelinta, mörkölinjaa, hattivattien seurantalaitosta ja vertaistukiryhmää, johon voi ilmoittautua, jos sattuu törmäämään luonnontilaiseen metsään.

Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen vuosittaisten laskelmien mukaan susia todella on Suomessa, ja luvut vaihtelevat sadastaviidestäkymmenestä reiluun kahteensataan. Susia on siis suurinpiirtein samanverran kuin kansanedustajia.

Mutta toisin kuin kansanedustajat, jotka homo sapiensille lajityypillisellä viekkaudella luikertelevat rikollisista kähmäilyistään, suoraselkäiset sudet saavat kontolleen sijaiskärsijän roolin. Suden rikos on siinä, että se on susi. Se on villi, kesyttämätön, hallitsematon luonnonvoima. Kun suden kesytetty lajitoveri koira, ihmisen paras ystävä ja perheenjäsen, raatelee pikkulapsen, on se häiriintynyt yksilö – psykopaatti. Kun taas susi raatelee lampaan tai pihakoivuun köytetyn Fifin, niin metsästäjien pyssyt nousevat koko susien olematonta sukua vastaan.

Biologian tohtori Leena Vilkka toteaa suden olevan kulttuurissamme perinteisesti demonisoitu, ”se johon paha on sijoitettu”. Tästä kertovat Vilkan mukaan myös arkkityyppinen pahan ja viekkaan suden kuva folkloressa ja lastensaduissa. On ymmärrettävää, että Ison Pahan Suden arkkityyppinen hahmo elää voimakkaana etenkin maaseudulla, jossa rakennemuutoksen aiheuttamat ongelmat – autioituminen, työttömyys ja alkoholismi – turhauttavat ihmisiä ja vahvistavat näkemystä Helsingin herrojen ja etelän kaupunkilaisten omasta elämänpiiristä. Luonnonsuojelu ja uhanalaisen suden suojelu näyttäytyy osana pyrkimystä kitkeä agraarikulttuurin viimeisetkin jäänteet. Petoviha vahvistaa hajoavan kyläyhteisön yhteenkuuluvaisuutta. Luonnosta vieraantunut viherpiipperrys ei olekaan vain piiperrystä, vaan todellinen uhka maaseudun ”kulttuurille”, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Susiyksilö – siis jos niihin joku onnekas sattuu törmäämään – on konkreettinen vihollinen, jonka perään voi laittaa miehekkään tappopartion, vaikka kaikki tietävät, että moisesta arasta elukasta ei mitään todellista vaaraa olekaan. Maaseudulla puhutaan ”susiongelmasta”, kun todellinen ongelma ovat viinaan kuolevat sydänvikaiset työttömät ihmiset ja vaimojaan hakkaavat ja itsensä ja perheensä lopettavat korpisankarit. Verenhimoiset asehullut on aina historiassa saatu näyttämään vastuuntuntoisilta järjestyksenpitäjiltä.

Mutta antakaamme ääni myös sorretuille. On kuultava myös ”petokriitikoita”. ”Laskin, että seitsemän sutta on omalla kontolla. Sitten tiimihommat on erikseen. Poikia en sotke tähän”, kertoo valtakunnan kuuluisin salakaataja, Kari Tikkunen Pohjolan Sanomien ihannoivassa jutussa 1.4.2010 ”Kun tavallinen mies tappaa salaa”. Rehvasteleva asenne kertonee jotain suomalaisen salakaatokulttuurin elinvoimaisuudesta. ”Pojat” leikkivät romanttisia lainsuojattomia ja nauttivat kyläyhteisön, yleensä myös virkavallan, hiljaista hyväksyntää ja kunnioitusta. Syy tähän villieläinten armottomaan lahtaamiseen on kuitenkin tältä ”luonnostavieraantumattomalta” karskilta mieheltä varsin sentimentaalinen, ettemme sanoisi irrationaalinen: ”Ajattele kun tulet metsältä ja sanot lapsille, ettei Jeppe tule enää kotiin. Siitä se kiehuu yli. Sitä ei saa rauhaa ennen kuin asia on selvä”.

”Jokin pelottaa koiria Itä-Tampereen öisessä metsässä”, kirjoittaa Teemu J. Kammonen (sic) Aamulehdessä (sic) 15.6.2010. Kyseessä ei ole suomalaisen amatöörikauhuelokuvan takakansiteksti, vaan täysin vakava raportti. Atalan kammottavasta karhusta (jota tosin tarkkasilmäisinkään bongari ei onnistunut näkemään) kirjoitettiinkin seuraavina päivinä ainakin neljä lehtijuttua. Nämä jutut olivat tietenkin hyödyllisiä yhdessä mielessä: niissä kehotettiin kohdatessa välttelemään mahdollista lapsiaan suojelevaa naaraskarhua – järkevä ratkaisu.

Oli miten oli, otsoa itseään ei siis tavoitettu ja saatu kommentoimaan tätä yllättävää näyttäytymistä uinuvalla esikaupunkialueella. Parempi näin. Epämääräinen ”jokin”, ”a thing” ruokkii jännityksennälkäiset lehtienlukijat paremmin kuin kaupunkiin eksynyt ursus arctos-yksilö, vaikka se pelottava ilmestys onkin. ”Jokin” merkitsee jotain oman elämänpiirimme ulkopuolelle kuuluvaa, määrittelemätöntä, järjestystä uhkaava voimaa tuolla jossain. Kiihottavan fantasian aluetta. Tosiasiassa Atalan karhu on voinut kuitenkin olla mitä tahansa kuolleesta eläimestä aina maahan valuneisiin kemikaaleihin.

Kenties nämä lisääntyneet petojutut kertovat jostain muustakin kuin vain perisuomalaisesta petovihasta. Ehkä ne kertovat myös siitä surullisesta tosiseikasta, että täällä lintukodossa vain on niin pirun tylsää. Toisinaan sattuu näitä lukijakuntaamme sähköistäviä käsittämättömän pahuuden purkauksia, kouluammuskeluja ja ostoskeskusattentaatteja joiden vatvomisessa ja psykologisoinnissa alamme olla jo kansainvälisiä asiantuntijoita. Mutta se ei riitä tyydyttämään jännityksen ja pahuuden nälkää. Se ei tyydytä sitä suomalaisen sisällä asuvaa macho-metsästäjää, joka luulee kamppailevansa luonnonvoimien kanssa prosessoidun lääkehöyrymakkaran ja oluen voimalla. Still…something out there…

Eläimet tarjoavat kansalle viihdettä, myös kauhun ja jännityksen muodossa. Folklore elää voimakkaammin kuin ikinä, hajaantuneena ja muuntuneena tosin.

Joskus on mahdotonta ymmärtää, kuinka kukaan itseään kunnioittava kirjoittaja suostuu alentumaan työhön, josta maksetaan huonommin kuin jätteidenkäsittelystä, työhön, jossa on onnettomat työajat ja jolla useinkaan ei ole yhtikäs mitään merkitystä – ei yhteiskunnallista eikä taiteellista arvoa. Puhumme siis toimittajan ammatista.

Toimittaja on tätä nykyä ammattinimike, jossa erikoisena hyveenä on ”kameleonttimaisuus”, nopean, “älykkään havainnoinnin” ja täydellisen infantilismin epäpyhä liitto. Toimittajat ovat niitä tottelevaisia, jotka ovat ottaneet peruskoulussa onkeensa opettajan alentuvan toteamuksen: ei ole tyhmiä kysymyksiä. Tai oikeastaan he ovat jalostaneet sen seuraavanlaiseksi maksiimiksi: ei ole tyhmiä kysymyksiä tai tyhmiä vastauksia, on vain kaikennäköistä “debattia” ja kiinnostavaa pähinää. Mitä mieltä Sinä olet? Ota Sinäkin kantaa!

Kun jotkut intellektuellit päättivät hyppiä järveen Tampereen uudelta Laukonsillalta, kriittinen massa huolestui. Siispä Aamulehden toimittajaparka laitettiin kysymään siltaurakoitsijalta, miten nämä vaaralliset tapaukset voitaisiin estää. Voitaisiinko mahdollisesti asentaa jonkinlainen suojaverkko sillan molemmille puolille? Suojaverkko! Siinä suomalaisen lehtikirjoittelun metonymia. Miten toimit sähkökatkoksen aikana…ukkostaa, miten toimia…Muista juoda vettä…milloin näppäilen 112…muista rasvata ihosi…marjat kannattaa pakastaa NYT…

Mutta toimittajan fantasia ei ole maa, jossa ihmiset mätkähtelevät suojaverkkoihin, vaan maa, jossa pudotessa sattuu.

Tohevat toimittajamme eivät enää kirjoita yhteiskunnallisista ilmiöistä, he kirjoittavat ”ilmiöistä”. Ongelma on siinä, että kaikki ilmiöt ovat käytännössä samanarvoisia. Lukija – viihdettä ja juoruja janoava kuluttaja – on “kuningas”, kuten johtavan provinssilehtemme ex-päätoimittaja Matti Apunen aikoinaan muotoili.

Mutta takaisin asiaan. Jos ilmiöitä halutaan, nimenomaan eläimet tarjoavat toimittajille ja meille lukijoille, kaupunkilaisille, eksoottisia sellaisia. Kun etenkin kesäisin ihmisten ennalta-arvattava käytös, aavikkokansojen tuhatvuotiset uskonsodat, pörssikurssien notkahtelut, ekohapatus tai lamahössötys alkavat kyllästyttää, eläimet, nämä luonnon omat comic relief-hahmot, tarjoavat meille virkistävää teatteria.

Sivuutettakoon tässä käsittämättömän tarkka saksalainen ennustajamustekala Paul, kidnapattu Nasu-vuohi, pahennusta karppien vainoamisella herättänyt Knut-jääkarhu, Matti Vanhanen tai Korkeasaaren flamingojen traaginen kohtalo. Otetaan sen sijaan esimerkiksi Iltalehden Marko-Oskari Lehtosen juttu ”kalsarikännikoirasta”.

Lehtonen raportoi helsinkiläisestä labradorinnoutajasta Mikistä, joka on perheensä kertoman mukaan juonut salaa kermalikööripullon. Tämä tapaus ei vielä kenties ylittäisi Lehtosen ja hänen työnantajansa korkeaa julkaisukynnystä, mutta malttakaa! koiralle penteleelle tuli tästä tempauksesta palkkioksi oikein ”kaamea krapula”. Huonovointinen koira vietiin teholle, josta tämä kuitenkin pääsi kotiutumaan pian.

Siis hetkinen, miten tämä on mahdollista. Voiko näin hauskaa ollakaan? Koiralla krapula. Voimme odottaa Marko-Oskarin soittelevan huojentuneille koiranomistajille pitkin syksyä: (no, onkos se teidän elostelijarakkinne, kuten laulu sanoo, ”jouluaattona kännissä”?

Ja sinä siellä, joka lukiessasi tätä naurat kalsarikännikoiran tapaukselle, olet menetetty, tosikkomainen tapaus. Suorastaan toimittaja-ainesta.

Mietitäänpä tarkemmin, minkä tässä jutussa tarkalleen pitäisi olla hauskaa. Ja miksi se ei ole hauskaa, vaan miksi se on lähinnä tympeää. Ensi näkemältä juttu näyttäytyy meille jonkinlaisena poikkeuksena, spektaakkelina. Miki, senkin vanha juoppo. Ei koirien kuulu tehdä noin. Ihmiset tekevät noin. Uutinen ”Kalsarikänniäijä vietiin teholle” ei kenties kiinnostaisi Lehtosen tapaista raapustelijaa. Nyt sen sijaan eläin on tehnyt jotain, joka ei kuulu ihmisten mielestä sen luontoon. Ja sekös meitä kaikkia lukijoita kiinnostaa ja huvittaa!

Yleensä eläimet mediassa ovat poikkeustapauksia, niin kuin sirkuksessa. Ne tekevät temppuja. Kännykkäkamera esiin: raukea orava makaa puolikuolleena oksalla pahimpaan helleaikaan – hemmetin hauskaa ja söpöä. Näissä tempuissa on aina jotain ihmisenkaltaista. Mitä ihmisenkaltaisempia olennot ovat ja mitä erikoisempia – ihmisille yleensä tyypillisiä – temppuja elukat tekevät, sen hauskempaa. Näin ollen apina, tämä ”97 prosenttisesti inhimillinen” viidakoitten tiuskea kikkailija, on tunnetusti eläimistä hulvattomin. Mikin “temppu” oli vetää kännit, ylellisyyttä, johon eläimillä ei ole selviytymistaistelun täyttämässä surkeassa elämässään mahdollisuutta.

Mitä tästä kaikesta jää käteen? En ole ikinä ymmärtänyt puheita median ”mätäkuusta”, huonosta uutiskesästä. Kyllähän nytkin maailmalla tapahtuu, ilmaston suhteen ehkäpä dramaattisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Palavan maailman savu suorastaan tupruaa silmiimme. Ongelma on fokuksessa. Eikö lomailevia ihmisiä muka kiinnosta oikeat ongelmat? Eivätkö he halua lukea mietittyjä, asiallisia juttuja? Onko alennustilan syy siinä että jätskinsyönnin suosiosta tai vaikkapa aurinkorasvojen testaamisesta kiinnostuneet kesätoimittajat ja toimittajien lapset valtaavat toimituksen kesäisin?

Oli miten oli, voimme olla varmoja että eläimet, nämä söpöt mutta välillä ihan kauheat riiviöt, järjestävät vielä monen monta yllätystä meidän lukijoiden iloksi ja kauhuksi.