Kiilopää.

Vaelluskertomus UKK:n kansallispuistosta.
IMG_3734 thumbnail
IMG_3730 thumbnail
IMG_3802 thumbnail
IMG_3820 thumbnail
IMG_3830 thumbnail
IMG_3836 thumbnail
IMG_3952 thumbnail
IMG_4156 thumbnail
IMG_3984 thumbnail
IMG_3988 thumbnail
IMG_3997 thumbnail
IMG_4021 thumbnail
IMG_4024 thumbnail
IMG_4065 thumbnail
IMG_4069 thumbnail
IMG_4153 thumbnail
IMG_4028 thumbnail
IMG_3734
IMG_3730
IMG_3802
IMG_3820
IMG_3830
IMG_3836
IMG_3952
IMG_4156
IMG_3984
IMG_3988
IMG_3997
IMG_4021
IMG_4024
IMG_4065
IMG_4069
IMG_4153
IMG_4028

“May your trails be crooked, winding, lonesome, dangerous, leading to the most amazing view. May your mountains rise into and above the clouds.”

- Edward Abbey

 

Linja-auto kaartaa Urho Kekkosen kansallispuistoon ja lopulta Kiilopäälle, Suomen Ladun ylläpitämän lomakeskuksen pihaan. Ostamme kartan ja suunnittelemme reitin suuret kaaret. Kello on jo yli yhden, mutta meillä on vielä puoli päivää aikaa tehdä ensimmäinen taival ennen auringonlaskua.

Päiväreitti Rautulammelle on kevyt kulkea – lähinnä mönkijänmentävää huoltotietä – mutta rinkkamme ovat painavat ja pullollaan. Blå Bandin valmisruokia, soijarouhetta, soijapaloja, ruisleipää, näkkileipää, pähkinöitä, rusinoita, pikapuuroa… Niskoissa alkaa tuttu kuumotus. Ihastelemme tunturimaisemaa. Janne räpsii kuvia taivaanrannasta. Tästä tulee varmasti kaiken perillepääsemiseksi vaaditun rahanmenon ja vaivan väärti!

Poronkusema on tasan 7,5 kilometriä – matka jonka poro voi juosta kusematta. Ensimmäisen päivän matkamme on lopulta noin vajaat kaksi poronkusemaa.

Leiriydymme Rautulammen upealle tunturilammelle ja laitamme keittimen tulille. Kaasu toimii ekonomisemmin kuin aikaisemmin käyttämämme polttoneste. ”Mexicanissa”  kelluvat soijapalat turpoavat koirannakkulan näköiseksi, mutta ruoka maistuu paremmalta kuin aikoihin. Paistamme lisäksi soijarouhepihvejä, joista saa ruisleivän ja tartexin kanssa ihan hyviä hampurilaisia.

Päivätuvan seinällä on virvelöivän Urkin, vanhan kiilopään kuva. Siinä oli kunnon miespresidentti, ei mikään rullaluisteleva hipsteri!

Päivätuvan ympäristöön on pystytty useampia telttoja; paikalle on leiriytynyt joukko sokeita, musta ja valkoinen labradorinnoutaja ja pari opasta. Yksi heistä tulee varoittamaan ketusta, joka liikkuu öisin varastelemassa ruokia ja välineitä ja on rikkonut kuulemma muutaman teltankin. Tärkeät kamat kannattaa ottaa yöksi teltan sisään.

Nukumme syvää unta hapekkaassa ja viileässä teltassa. Heräämme yöllä, kun jokin yrittää raapia tiensä sisälle telttaan. Herra Kettu, otaksumme. Hätistelemme otusta aikamme ja jatkamme unia selkkauksen jälkeen.

Maanantai, tiistai

Aamulla huomaamme tiskikamamme olevan kateissa. Mihin kettu tarvitsisi pesuainetta ja sientä? Löydämme minigrip-pussin raadeltuna viidenkymmenen metrin päästä. Sisältö on onneksi tallella.

Mutta siinä vilistää itse repolainenkin! Varmaan jonkun kevytmielisen ulkomaalaisen kesyttämä lurjus ilmestyy leiriimme ja kiertelee muina miehinä – tai naisina (emme ehtineet selvittää, kumpi sukupuoli oli kyseessä) – tavaroidemme ympärillä. Juoksemme ketun perässä käsiämme huitoen. Villit silmät tuijottavat takaisin uhmakkaasti, ja pääsemme hiipimään parin metrin päähän otuksesta.

Tänään patikoimme rankan etapin Porttikosken tuvalle. Siirrymme kansallispuiston erämaaosuuteen, jossa reitit eivät ole maastoon merkittyjä ja jossa polkuakaan ei aina ole. Lauri jättää navigoinnin suosiolla Jannelle, joka osoittautuu eteväksi suunnistajaksi. Tapaamme lämpimällä hiekalla röhnöttävän suuren urosporon, joka suo kulkijoille välinpitämättömän tai hieman vihamielisen katseen. Patriarkka, upeat sarvet ja komea valkoinen parta.

Matkanteko on hikistä, ja reissun tärkein opetus saadaan jo varhain. T-paidat eivät ole vaelluspaitoja, eikä puuvilla kuulu metsäreissuille. Hartioilla on punaiset, saumojen hankaamat arvet. Muista aina tekniset paidat vaelluksille!

Saavumme hämärällä Porttikosken tuvalle. Poltamme pesällisen kamiinassa, kuivaamme vaatteita ja syömme illallisen puolipimeässä. Reissun ainoa autiotuvassa vietetty yö on liskojen yö. Tuvan savuinen ilma ja kova laveri eivät vedä vertoja teltan hapekkuudelle ja pehmeälle maalle.

Aamulla Lauri herää äänekkääseen rapinaan. Jannen kameralaukusta ponnahtaa hyvinsyöneen oloinen hiiri: jyrsijä on käynyt miehen pähkinäsekoituksella. Hätistelemme siimahännän tiehensä. Laiskan aamiaisen jälkeen täytämme vesipullot joessa ja jatkamme jokivartta pitkin kohti tämän päivän päämäärää, Sarviojaa.

Koko valoisan päivän kestävä patikointi on helppoa meditaatiota keskittymishäiriöiselle. Askel askeleelta kulkija muuttuu yhdeksi ympäristön ja sen topografian kanssa. Tunturin karuus on ajatuksen karuutta, kurun vehreys saa mielen haltioitumaan. Epämukavuuksista ja pienistä kivuista tulee osa olemusta. Jalat eivät haluaisi pysähtyä, eivät ennen päivän päätepistettä.

Illalla Sarviojalla istumme pitkään nuotiolla ja juomme illallisen jälkeen teet rommilla terästettynä. Uni on paksua, ja on sitäkin ilkeämpää hortoilla lämpimästä makuupussista tarpeilleen kylmään ja kasteiseen aamuyöhön.

Keskiviikko

Keskiviikosta muodostuu reissumme rankin. Eksymme tunturissa väärään kuruun ja joudumme kulkemaan muutaman kilometrin ylimääräistä päästäksemme takaisin oikeaan suuntaan. Jyrkästi nousevassa tunturissa Laurin akillesjänteet kipeytyvät, ja päivälle varatut energiapatukat ja kasvisnakit hupenevat yhteen tiukkaan nousuun. Vaellukseen tuo omaa jännitystä ja rankkuutta se, että koskaan ei voi täysin ennakoida matkan nopeutta ja entuudestaan tuntemattoman maaston vaativuutta. Kilometri tunturissa tai pystymetsässä on vähintään yhtä rankka kuin kolme kilometriä metsäpolkua.

Rehkimisestä hullaantuneina jatkamme kuitenkin suunniteltua pidemmälle, Luirojärvelle, jossa meitä odottaa upea palkinto. Neljän vaelluspäivän jälkeen pääsemme saunaan, eikä sauna ole tuntunut yhtä hyvältä pariin vuoteen! Lapin kulta kimaltelee tunturijärven pinnalla. Janne pulahtaa jääkylmään veteen.

Vaeltajat ovat maailman mukavimpia ihmisiä. Endorfiinipöllyssä pörräävät ihmiset ovat iloisia saadessaan jakaa kokemuksia reissusta. Siinä missä kaupungeissa mölyävät ihmislaumat aiheuttavat pitkällä aikavälillä kroonista misantropiaa, vaelluksilla satunnaiset tapaamiset saman lajin edustajien kanssa ovat oudolla tapaa merkityksellisiä ja nautinnollisia. Kaksi vanhempaa rouvaa kyselevät huolestuneena kunnostamme – näytämme kuulemma väsyneiltä…

Luiro on keidas: jätteen lajittelu, sauna ja kuivaustupa.

Juomme halpaa viskiä ja rommia ja istumme nuotiolla kuin mitkäkin lapinäijät. Seuranamme istuu kolme-nelikymppinen pariskunta. Heillä on ollut kuulemma alkumatkasta mukana jopa kolmen litran punaviinitonkka ja kilo sisäfilettä. Heillä on upouusi telttakin. Pelottelemme heitä aikamme Rautulammen hirviöketulla.

Torstai

Torstaina matka jatkuu kohti Kotakönkään laavua. Teoriassa patikka on edellisiä päiviä helpompi, mutta Laurin akillesjänteet ovat tulehtuneet, ja hänen raahautuva ja nilkuttava kulkunsa hidastaa tahtia melko lailla. Kuljemme joen vartta harjulla, monotonista maisemaa. Tuoretta karhun paskaa nähnyt Janne taputtelee käsiään. Lauri alkaa osoittaa merkkejä luovuttamisesta ja puhuu luonnonvalinnasta. Ähkimistä ja kirosanoja. Sanan perkele r-konsonantti pitenee päivän myötä. Janne hyräilee Jenni Vartiaisen ”Missä muruseni on” -kappaletta.

Iltahämärällä Kotakönkäälle saavuttaessa Laurin jalat ovat tulessa, ja kummankin reippailijan hartiat huutavat armoa. Raskas päivä, aivan yhtä kova kuin edellinenkin.

Kaksi vanhempaa äijää istuu laavulla. Keventäjiä. Kevyt-harrastajia.

Vaeltamisen kuumin trendi on kuulemma USA:sta lähtöisin oleva runsas keventäminen. Toisella miehistä on esimerkiksi höyhenenkevyt rinkka, joka kantaa maksimissaan 16 kiloa tavaraa. Kantamukset on laskettu gramma kerrallaan, ja kaikki turha on karsittu pois. Kun vedämme esiin mittavahkon ruoanlaittoarsenaalimme – trangian, kaasupullon, ruokapussit, ruoka-astiat, näkkileivät ynnä muut – veteraanit räjähtävät nauruun. Ei tuollaisia erämaahan! Pakki riittää, sillähän keittää ruoat sekä kahvit. Kaasun voi jättää kotiin, sen kun vain iskee pakin nuotioon kuumenemaan.

Toinen keventäjistä löytää repustaan Laurin tulehtuneisiin jänteisiin sopivaa kylmävoidetta, ja Lauri tarjoaa viskiä kiitokseksi. Jatkamme miesten viihdyttämistä esittelemällä kaikkea muuta turhaa ja ylimääräistä jota olemme rinkkoihimme sulloneet. Äijät teilaavat varmaan yli 15 kiloa kummankin kantamuksista. He puhuvat uusista tuulista, tekniikoista, materiaaleista ja nikseistä. Toinen heistä suosittelee tilaamaan netistä extreme-vaeltaja Andrew Skurkan teoksen Ultimate Hiker’s Gear Guide. Alamme tarkastella omia kantamuksiamme uudessa valossa.

Myöhemmin, ukkojen vedettyä pitkäkseen laavulle, istumme nuotiolla hieman etäämmällä. Selän takana jupisemme äijien jutuille, vaikka niissä on selvästi perää. Emme aio vastaisuudessakaan luopua vaeltamisen perusmukavuuksista kuten teltasta. Sitä paitsi maksimissaan 16 kiloa kantava rinkka ei ole lopulta aivan ihanteellisin ja monikäyttöisin. Sullouduttuamme kankaiseen kämppäämme vannomme ottavamme seuraavalla kerralla mukaan telttaamme diskopallon – ihan vain keventäjien kiusaksi.

Perjantai

Kuudes ja viimeinen vaelluspäivä valkenee kauniina. Istumme laavulla aamiaisella ja puhumme ekokatastrofista ja maailmanlopusta. Äijät ovat lähteneet liikkeelle jo seitsemän aikaan, me taas lähdemme matkaan yleensä vasta joskus kymmenen jälkeen.

Laurin akillesjänteet eivät salli enää vaelluskenkien käyttämistä. Purojen kahlaamisessa oivalliset Crocsit ovat turhan vaaralliset kivikossa kulkemiseen, mutta onneksi Jannella on lenkkarit mukana – paha vain että ne ovat neljä numeroa liian suuret.

Matka jatkuu. Viimeinen päivä on sekin pituudeltaan parisenkymmentä kilometriä päättäessämme patikoida jo tänään takaisin Kiilopäälle. Tunteet ovat ristiriitaisia. Toisaalta kuuden päivän vaelluksen jälkeen on kiva palata taas tuoreen ruoan ja puhtaiden vaatteiden maailmaan, toisaalta taas maiseman kauneus ja rauhallisuus aiheuttaa pientä lähtöikävää. Päivät erämaassa ovat olleet todella huolettomia ja rentouttavia, kun ei ole tarvinnut lukea uutisia, vastailla sähköposteihin, tehdä töitä tai opiskella tai mitään muutakaan epäolennaista.

Illansuussa saavumme takaisin Kiilopään hotellille. Muitakin vaeltajia valuu reiteiltä, onnellisina ja nauravina. Tapaamme muun muassa 66-vuotiaan teräsmummin, joka on tehnyt viikon aikana ensimmäisen vaelluksensa, 90 km!

Menemme suoraa päätä saunaan ja suihkuun, ja vaihdamme ylle viimeiset tarkoin vaalitut puhtaat vaatteet. Nautimme matkan tuottamasta autuaasta väsymyksestä ja kirkkaasta mielentilasta. Otamme yhteyttä maailmaan: siellä ei ole viikon mittaan tapahtunut juuri mitään merkittävää.