Kirjeet: Pietari

Jalokivi luiden päällä – Pietarin matkakertomus

Mutta kummallisimpia ovat ne tapaukset, jotka saavat alkunsa Nevski Prospektilla. Ah, älkää luottako Nevski Prospektiin! […] Kaikki on petosta, kaikki on harhaa, kaikki on jotain muuta miltä näyttää.

– Nikolai Gogol: ”Nevan valtakatu” (suom. Juhani Konkka)

Oscar Wilde sutkautti, että Lontoossa ei ollut sumua ennen kuin Whistler maalasi sen. Decay of Lying -esseekokoelmassaan hän kysyy, ”kuka, elleivät impressionistit, antoi meille nuo kauniit ruskeat sumut, jotka leijuvat kaduilla, kietovat kaasulyhdyt ja muuttavat talot hirvittäviksi varjoiksi?” Kuten Wilde antaa ymmärtää, kaupungit eivät ole vain pelkkiä rakennuksia ja katuja, vaan ne ovat myös myyttejä, tarinoita, tekstejä. Kaupunkeja luodaan paitsi rakentajien, myös kaupunkilaisten ja kirjailijoiden sepitteiden voimin. Ja kun puhutaan myyttisistä kaupungeista, yksikään eurooppalainen metropoli ei voita Pietaria, Pohjolan kirottua Venetsiaa.

Matkasimme Pietariin neljäksi päiväksi toukokuun lopulla juuri ennen ”valkeiden öiden” alkua. Matkamuistoksi jäivät pullo maustettua vodkaa, turistimaisia valokuvia ja outo tunne siitä, että tänne on palattava – vähintään venäjänkielen alkeiden myötä. Kirjallisuudessahan sen sijaan on se hyvä puoli, että se lentää nopeasti mihin vain ilmaiseksi ja saasteettomasti. Kuten totesin taannoin baarienglannillani eräälle ulkomaiselle tuttavalle: ”I am more like a cunt-type of person” (tarkoitin tietysti Immanuel Kantia, joka ei kuulemma poistunut koskaan kotikaupungistaan, mutta sepitteli silti matkakertomuksia).

Pietari on fiktiivinen tila siinä missä muutkin nimekkäät kaupungit. Jos Wilden Lontoon sumut maalasivat vimmaiset impressionistit, niin Pietarin kirjallisen peruskiven muurasivat 1800-luvun mestarit, kuten Pushkin, Gogol ja Dostojevski. Neuvostoaika toi omat lisänsä ja variaationsa Pietarin myyttiin, mutta yhtä kaikki kaupunki säilyi myös 1900-luvulla voimakkaana inspiraationa kirjailijoille ja runoilijoille, kuten siellä myrskyisän elämän eläneelle Anna Ahmatovalle. Toisaalta Nabokovin ja Brodskyn kaltaisten emigranttien tuotanto teki Pietarin myyttiä tunnetuksi myös muualla maailmalla.

Kuten aina puhuttaessa venäläisestä kirjallisuudesta, ohittamaton lähtökohta myös Pietarin myytissä on rakastettu kansallisrunoilija Aleksandr Pushkin, venäläisen vernakulaarin valaja, legendaarinen näkijä-runoilija. Kuuluisassa poliittisessa ja historiallisessa runoelmassaan Vaskiratsastaja Pushkin muotoilee pääkaupungin myytin tuleville ajoille ja esittelee ne motiivit, joihin myöhemmät Pietarin tekstit toistuvasti palaavat:

Kuin noiduttuna Jevgenimme,
kuin veistettynä marmoriin
on liikkumatta. Ympärille
leviää vesi, lainehtii.
Vaan häneen selin kääntyen
ylväässä korkeudessaan
ylitse Nevan kuohujen
tuo jätti kättään ojentaa
selässä ratsun vaskisen.

– A. Pushkin, ”Vaskiratsastaja”, suom. Aarno Saleva

Jevgenin voi nähdä edustavan runoelmassa tavallista kaupunkilaista, ”pientä ihmistä”, jota toistuvasti koettelevat Nevan tulvat uhkaavat. Sen sijaan vaskisen ratsun selässä istuva jätti viittaa kaupungin tärkeimpään monumenttiin, Pietari Suuren patsaaseen ja symboloi siten valtaa ja auktoriteettia. Pushkin esittää runoelmassaan symbolisesti sen ongelman, joka vaikkapa Dostojevskilla rönsyilee mittaviksi psykologisiksi tutkielmiksi, nimittäin yksilön ja kollektiivin (tai nimettömän vallanpitäjän) välisen ristiriidan. Tätä voidaan kai pitää leimallisesti venäläistä kirjallisuutta läpäisevänä teemana.

Vuonna 1703 Venäjän historian merkittävin tsaari, ankarasti maataan modernisoinut Pietari Suuri perusti valtansa ja lujatahtoisuutensa monumentin Nevajoen rantaan, valtavalle autiolle suolle. Strategisesti paikka oli oivallinen väylä Itämerelle, mutta itse kaupungin rakentaminen otti raskaan veronsa. Tuhannet maaorjat ja sotavangit maksoivat hengellään järjettömän rakennusurakan. Mutta kyllä se kannatti! Aikansa ranskalaisesta arkkitehtuurista varsin suoraan vaikutteensa ammentanutta Pietaria, ”luiden päälle rakennettua kaupunkia”, kutsutaan usein eurooppalaisen kaupunkiarkkitehtuurin jalokiveksi.

Pietari on suurkaupunkina korostuneen kaksikasvoinen, jalokivi luiden päällä. Sen loputtomat sirot, jylhät ja pöyhkeät palatsit on rakennettu raakalaismaisin ottein, verenvuodatusta kaihtamatta. Sen köyhä väestö on nähnyt tsaarinajan ylhäisön ylettömät juhlat, Talvipalatsin kemuihin tilatut palmut ja viiniä pulputtavat suihkulähteet kolmenkymmenen asteen pakkasella. Siellä, kirjailijoiden, säveltäjien ja maalarien kaupungissa sijaitsee Louvren ohella maailman kenties merkittävin taidemuseo, jättiläismäinen Valtion Eremitaasi.

Syystäkin pietarilaiset ovat tietoisia ja ylpeitä ”taiteilijoiden kaupungin” asemasta; Sankarimatkaajan opas Pietariin tietää kertoa, että kuka tahansa kaduntallaaja saattaa kutsua itseään taiteilijaksi. Pushkin-viittaukset kuluvat myös kansanmiesten suissa. Lista kaupungissa vaikuttaneista 1800-l900-lukujen taiteilijoista vetää vertoja Pariisille ja Lontoolle. Kirjallisuuden lisäksi Pietari on ollut baletin, modernin taidemusiikin, formalistisen koulukunnan ja futuristisen avantgarden demoninen kehto. Tähän loisteliaaseen kulttuurihistoriaan mainio johdatus on muuten musikologi-toimittaja Solomon Volkovin viehättäviä ylisanoja ja suuria eleitä vilisevä tiiliskivi Pietari (1995).

Muistelmateoksessaan Puhu, muisti (1966) Vladimir Nabokov kuvaa onnellista lapsuuttaan upporikkaan aatelisperheen lapsena, Pietarin kulttuurielämän loiston aikaa ennen kommunistien tuhoja. Kirjailijan verevää ja nostalgian ryydittämää kuvausta lukiessa ei voi kuitenkaan välttyä ajattelemasta, kuinka vieraantunutta tämän korkeasti sivistyneen ja varsin liberaalin ylhäisöperheen arki kuitenkin oli tuhansien köyhien jevgenien elämänpiiristä. Kaupungin loistosta ja ylevyydestä huolimatta suurelle osalle 4,6 miljoonasta asukkaasta Pietarin todellisuus on ollut ja on oleva ankara: kaupunkilaisen keskipalkka on tällä hetkellä kolmensadan euron paikkeilla.

Neuvostoliiton aikana Pietari (tai Leningrad tai Stalingrad) oli politbyroon sylkykuppi ja epäilyksen kohde siellä lymynneen intelligentsian ja taiteellisen vastarinnan (muun muassa hurjan avantgarden) vuoksi, ja se rapistui nopeasti panostuksen puuttuessa. Mutta kuten tunnettua, ei toinenkaan vaihtoehto, uusliberalistinen markkinatalous juuri paremmin ole näyttänyt toimivan. 1990-luvun alussa kansallisen omaisuuden uusjako, ”friedmanilaisten” talouslahkolaisten päiväuni, päättyi katastrofiin, jossa mammona valui ahneiden oligarkkien ja ulkomaisten investoijien kähmäisiin käsiin. Korruptio rehottaa ja se on kirjoitettu venäläiseen tapakulttuuuriin.

Tätä kirjoitettaessa Venäjällä loimuavat katastrofaaliset maastopalot ovat esimerkki kotkan kahdesta päästä, byrokratiasta ja korruptiosta: valtion sammutushelikopterit eivät päässeet lähtemään Pietarista, koska niiden polttoaine oli virrannut yksityisiin tankkeihin. Mitä Harms sanoisi?

Sanotaan, että matkailu avartaa. Se on dollarisilmäisissä matkatoimistoissa muotoiltu suuri valhe, tyypillinen henkisesti taantuneelle, suorittamis- ja kuluttamiskeskeiselle kulttuurillemme. Matkailu toki saattaa avartaa matkailijalle näkymän jonkinlaiseen omaan fantasiaan, mutta matkakohteen ”todellinen elämä” jää väistämättä tuntemattomaksi. Eiväthän emigrantitkaan koskaan lopullisesti kotiudu uuteen kotimaahansa tai tunne ymmärtävänsä täydellisesti toista kulttuuria. Usein kuulee myös sen tekopyhän toteamuksen, että ”sitä oppii arvostamaan sitä mitä meillä on, juoksevaa vettä ynnä muuta…”

Tästähän trendikäs ”ekomatkailu” kumpuaa. Todellisuudessa lienee hyvin tavallista, että matkakohteen negatiivisetkin puolet sulautuvat matkailijan idealisoituun fantasiaan. Siinä missä Kerouacille Big Surin erämaakämpän surisijat olivat ”dickensiläisiä kärpäsiä” eräs kertoi nähneensä Pariisin viemärikansassa, ryysyisissä rantojen miehissä ”dickensiläisen köyhän”. Pietarin vastine olisi kai Dostojevskin ”Köyhää väkeä”. Turisti, ”kierroksen kävijä” muuttaa kaiken kohtaamansa fiktioiksi, tarinoiksi joilla voi myöhemmin päteä ja osoittaa sitä maailmankansalaisuutta, jota jostain syystä nykypäivänä suuresti ihaillaan.

VR:n Sibeliuksen puksuttellessa hitaasti Pietarin esikaupunkialueella romanttisen turistin mieleen voisivat hyvin nousta Tarkovskin Stalkerin pittoreskit kuvat. Mutta kun asemalle päästään, moiset harhanäyt voi jo jättää taakseen. Miliisi pitää kyllä huolen, että kaupungin 16 000 katulasta eivät pääse pilaamaan paremman väen juhlia. Siinä missä korkokenkien kopseen ja panssaroitujen citymaastureiden hurinan loistelias Nevski Prospekt on ”länsimaisen demokratian” todellisuus, Pietarin toiset, synkät kasvot löytyvät reunamilta.

Tsaarinaika, neuvostoaika ja uusi kapitalistinen aika elävät sulassa sovussa Pietarin katukuvassa. Yhtä niille kaikille on valtava kuilu tavallisen kansan ja eliitin välillä, virallisen totuuden ja kansan totuuden välillä. Vaskiratsastaja ja Pushkinin patsas ovat saaneet seurakseen Lenininaukiolla pönöttävän Vladimir Iljitshin, ja kyllä se Isä Aurinkoinenkin suo hymyään isoina suurennoksina. Kun taas katselee länsimaisten yritysten neonvalokylttien räikeää loistetta vanhojen aatelispalatsien kasvoilla, sitä tulee ajatelleeksi, paljonko lopulta on muuttunut. Onko vain valloittajan ja eliitin kieli vaihtunut? Amerikkalainen rahvaanravintola empire-palatsissa pistää miettimään, onko barbarian määrä maailmassa lopulta vakio. Kenties ero kommunistisen ja kapitalistisen Pietarin välillä on todellisuudessa olematon: molempia aikakausia yhdistävät mauttoman enemmistön diktatuuri ja aikansa vallitsevaa ideologiaa tihkuva kitsch.

Päivää en muista. Kuukautta ei ollut. Oli piru ties mitä.

– Gogol – Mielipuolen päiväkirja

Onko kirjallisuudessa ronskina näyttäytyvä venäläinen juomakulttuuri maineensa veroista? On ja ei. Totta on, että alkoholi nitistää venäläisiä kenties enemmän kuin mitään muuta kansaa. Toisaalta juomisen ja juhlimisen yhteys on erilainen: kerrotaan, että verrattuna suomalaiseen juhlijaan venäläinen ei muutu keskiyön aikaan aggressiiviseksi tai itsesäälissä vellovaksi surkimukseksi, vaan jatkaa positiivista elosteluaan myöhään iltaan. Syy tähän lienee yksinkertainen. Venäjällä myös syödään samalla kun naukataan.

Ja naukataan kun syödään. Tämän saa myös pietarinmatkaaja huomata, kun astuu kuuluisaan dostojevskilaisvaikutteiseen kasvisravintolaan Idiotiin. Ruokajuoman, ison oluen, tilatessaan saa kyytipojaksi vodkasnapsin, ja ruoan syötyään pöytään tuodaan vielä toinen iso olut kaupan päälle! Vodkasnapsi kyseisessä paikassa tulee tottakai kaikkiin tilauksiin, myös teekupillisen oheen. Zdrastvuite!

Mutta tässä tapahtumat verhoutuivat sumuun, eikä kukaan tiedä, mitä sen jälkeen tapahtui.

Gogol – ”Nenä” (suom. Juhani Konkka)

Milan Kundera on huomauttanut eräässä kirjeenvaihdossa, että absurdin mestari Kafka kirjoitti byrokratiasta aikana, jolloin se oli vielä miltei viatonta: ”Hetkellä, jolloin se oli niellyt elämämme kokonaan, siitä tuli itsestään selvä ja siksi näkymätön”. Pietarilainen Nikolai Gogol (1809-1852) sen sijaan kirjoitti byrokratiasta ”kafkamaisesti” jo puoli vuosisataa aiemmin, ja onkin vaikea nähdä, ettei Kafka olisi jossain vaiheessa tähän kirjalliseen akrobaattiin tutustunut:

Niinpä siis: eräässä virastossa palveli eräs virkamies – ei tosin huomattava, sitä ei voida sanoa, vaan lyhyenläntä, hieman rokonarpinen, hieman punertavatukkainen, hieman likinäköinen ja kaljupäinenkin, ryppyposkinen ja kasvoiltaan peräpukamaisen värinen. Vaan minkäpä sille! Syynä oli Pietarin ilmasto.

– Gogol – Päällysviitta (suom. Juhani Konkka)

Gogolin bravuurihahmo, kuten vaikkapa edellä kuvailtu Akaki Akakijevitsh, on venäläinen pikkuvirkamies, pikkuporvarillinen pieni ihminen, jonka tragikoomisena kohtalona on liiskaantua lopulta kasvottoman koneiston rattaisiin. Vallanpitäjien viitoittamassa suuressa suunnitelmassa hän on vain – jos anakronismi sallitaan – gregorsamsamainen ötökkä, korvattavissa oleva koneiston osanen. Pietarilaisnovelleissaan Gogol luokin oman hersyvän humoristisen versionsa venäläisen kirjallisuuden perusasetelmasta: pienen ihmisen kohtalon, haaveet ja unelmat, vai Kansakunnan ja sen hallitsijan Kohtalon? Kuten voi huomata, Jevgeni ja Vaskiratsastaja siis kohtaavat toisensa aina uudelleen venäläisessä kirjallisuudessa.

Itsekin valtion virkamiehenä toiminut Gogol vihaa Pietaria, sen ”ikuista marraskuuta” ja kaupungin keinotekoisuutta. Silti se on hänelle – ja tämä ambivalenssi toistuu muidenkin taiteilijoiden kohdalla – suuri innoituksen lähde. Gogolin Pietari on petollinen illuusio, jossa itse ”pääpaholainen sytyttelee lamppuja vain sitä varten, että saisi näyttää kaiken epätodellisessa valossa” (Nevan valtakatu, suom. Juhani Konkka). Se on kylmään suohon keisarillisella rautasaappaalla tallottu keinotekoinen monumentti – ei niinkään todellinen, elävä kaupunki.

Sen lisäksi että Pietari näyttäytyy Gogolin novelleissa elämästä vieraantuneen byrokratian synteettisenä helvettinä, tämä moderni ”ikkuna Eurooppaan” edustaa konservatiiviselle slavofiilille myös alhaista pokkurointia länteen päin. Hänen kuvaamansa pietarilaiset eivät ole maailman sympaattisinta väkeä, vaan lähinnä tärkeileviä, tympääntyneitä ihmiskuoria, veijarimaisia keinottelijoita ja itsekkäitä pyrkyreitä.

Gogol on kaikkien hyvien humoristien tapaan moraalinen korppikotka, joka ronkkii raikuvimman huumorinsa pietarilaisen arkielämän banaliteeteista, siitä venäläisestä poslostista, jonka U. Kibarsky kääntää ”pikkuporvarillisuudeksi tai pikkusieluisuudeksi”. Viha ja katkeruus Pietaria kohtaan muuntuu novelleissa pitelemättömäksi absurdiksi satiiriksi. Eräänä päivänä muuan kollegiassessorin nenä riistäytyy omistajansa silmien alta ja pöyhkeänä sen nähdään vilistävän Nevskiä ylhäinen viitta olallaan.

Toisaalla mielipuolinen minäkertoja (pahainen virastovirkailija hänkin) syventyy kahden koiran väliseen koiramaisen juoruilevaan kirjeenvaihtoon ja kuvittelee lopulta olevansa Espanjan kuningas. Päällysviitassa pikkuvirkamiehen kaltoin elämässä kohdeltu sielu palaa kummittelemaan Nevskille kuin yksilön mykkänä syytöksenä kaiken ahmaisevaa valtiokoneistoa kohtaan. Mutta toisin kuin joskus on väitetty, Gogolille pienen ihmisen kuvaaminen ei ollut sosiaalisen kritiikin lähde, vaan kuten Kibarsky toteaa, kirjailija on aniharvoin koettanut herättää sääliä kuvaamiaan ihmisiä kohtaan.

Nykyään Gogol saisi turhaan yrittää kustantajan ovesta sisään levottomilla jutuillaan. Absurdia ei enää ole. On piru ties mitä. Eremitaasissa japanilaiset tekevät sitä mitä he parhaiten osaavat, valokuvaavat. Neljäkymppinen herrasmies mittailee sormillaan Rodinin L’age d’airain-patsaan pronssista etuvarustusta ja hymyilee kuvaajalle kuin mikäkin mesenaatti. Myöhemmin löydämme hänen laumatoverinsa salamoimasta da Vincin Madonna ja lapsi -maalausten luota. Katkera muistutus siitä, että emme elä aikaa, jolloin taidetta ”koetaan”, vaan jolloin taidetta ostetaan, otetaan haltuun ja viedään kotiin kuin tuliaiskarkkeja tai viinapulloja.

Jos taas Peterburg ei ole pääkaupunki, silloin Peterburgia ei olekaan. On pelkkää kuvittelua että se on olemassa. Oli miten tahansa, emme ainoastaan kuvittele että Pietari on olemassa vaan myös näemme sen – kartalla: kaksi sisäkkäin olevaa ympyrää ja niiden keskellä musta piste. Juuri tästä matemaattisesta pisteestä, jolla ei ole mitään ulottuvuutta, se julistaa tarmokkaasti olemassaoloaan: tuosta näkymättömästä pisteestä saa alkunsa painettujen kirjojen myllertävä virta, tuosta näkymättömästä pisteestä ryöppyää kiertokirjeiden määrätietoinen tulva.

– Andrei Belyi, Peterburg, (1916)

Pietari ei ole vain yksi esimerkki suurkaupungista, jolla on oma fiktionsa, oma suhteellisen yhtenäinen myyttinsä. Pietarin myyttiin nimittäin liittyy oleellisesti se, että kaupunki on siinä fiktiota, tarinaa. Kyseessä on jonkinlainen metamyytti. Kuten edellä esitellyille kirjailijoille, myös Andrei Belyille Pietari on eräänlainen epäkaupunki, juureton kaupunki, ikuinen ”moderni kaupunki”. Se on pohjimmiltaan rakennuttajansa periksiantamattoman poliittisen tahdon funktio, ”tekemällä tehty” pääkaupunki, jonka tuli symboloida kaksipäisen kotkan nousua takapajuisesta uinuvasta jätistä moderniksi talous- ja sotilasmahdiksi. Mutta jos Pietarilta viedään pääkaupungin asema, se ei ole mitään. Se on vain kumiseva panssarinen kuori, hylätty kulissi.

Toisaalta yllä olevassa katkelmassa Belyi yhdistää Pietarin myytin keskeisen motiivin, tulvan, myös siihen hirviömäiseen byrokratiakoneistoon, joka pyyhkii pienen ihmisen tieltään: ”kiertokirjeiden määrätietoinen tulva” julistaa kaupungin olemassaoloa olemattomasta pisteestä. Peterburg on vaikeaselkoinen ja häiritsevä symbolistinen romaani, jossa päällekäyvimpänä tunteena on kaaos ja vieraantuneisuus. Se on palimpsestinomainen romaani, jossa kiteytyvät aikaisempien kirjailijoiden näkemykset Pietarista kirottuna, yksilölle vihamielisenä kaupunkina. Romaani rakentuukin pohjimmiltaan Pushkinin Vaskiratsastajan myytille. Tarinassa päähenkilö Apollon Apollonivits pakenee ahdistavaa ”tuntematonta” ympäri Pietarin katuja Vaskiratsastajan säkeiden kaikuessa muistumina lukujen epigrafeissa.

1600-luvun lopulla silloinen pääkaupunki Moskova parrakkaine patriarkkoineen edusti kaikkea sitä taantuneisuutta, hajaantuneisuutta ja laiskuutta, josta Pietari Suuri – kenties yksi maailmanhistorian huimaavimmista valtiomiehistä – halusi päästä eroon. Modernin Pietarin rakentaminen Pariisin mallin mukaan oli merkki uuden aikakauden saapumisesta Venäjälle. Eittämättä tämä symbolinen funktio täyttyi ja Pietarista tuli loistokas ja kaunis arkkitehtuurin ihme, upea ”ikkuna länteen”. Mutta tavalliselle kansalle Pietari symboloi samalla myös toista totuutta, despootin, vaskisen ratsastajan valtaa, joka murskaa alleen pienen ja köyhän.

Mutta on aika laskea sulkakynä. Nöyrää kirjuria väsyttää. Lopussa latteus seisoo: loputtomien tarinoiden Pietarissa kaikki hyvän matkan lähtökohdat ovat hyvässä fiktiossa!