Lewistonin juhlat

En pitänyt naamiaisia mitenkään erikoisina, kaikki oli kuten pitikin. Sanon nyt tunteneeni jotakin kummallista taustalla koko ajan, mutta valehtelen. Todellisuudessa ne olivat tavalliset naamiaiset, jotka muuttuivat. Anna minun kertoa mitä näin ja koin elämäni ensimmäisillä ja viimeisillä naamiaiskutsuilla.

Sateinen perjantai-ilta oli olosuhteisiin nähden lämmin. Sade piiskasi lempeästi autoni ikkunoita, kun ajoin pitkin Sunset avenueta hymyillen. Vaimoni Mary istui vierelläni suuressa kirjavassa asussaan, jonka laskokset laskeutuivat kuin vesiputous hipin päiväunissa. Hänkin hymyili. Cadillacin kuninkaallinen keulakoriste halkoi ilmaa ja sadepisaroita.

Elämämme oli hyvää. Olimme kaupunkimme johdossa, olimme nuoria ja janosimme valtaa enemmän kuin Napoleon ja Katariina Suuri yhdessä. Halusimme omistaa koko maailman ¬– tai vähintäänkin koko maan. Halusin presidentiksi. Elimme onnellisena parina seitsemänkymmentäluvun alussa.

Tietenkin asemamme oli edellyttänyt uhrauksia, niin suuria kuin pieniä. Suurimmista mainittakoon lapsemme hylkääminen ja Chuck Taylorin tapaus. Lapsemme, pienen pojan hylkäämistä voin perustella, mutta se mitä teimme Chuck Taylorille… anteeksiantamatonta.

Johnny B. Goode soi radiossa, kun vaimoni sulki sen tuhahtaen. Hän ei voinut sietää ”neekerimusiikkia”. Hidastin vauhtia, kun lähestyimme määränpäähämme. Talo oli komea, yksi komeimpia näkemiäni. Tiesin, että sen omisti seudun rikkain mies Carl Lewiston, tuo Lewisonin filmiyhtiön pääjehu. Talo oli kuin aikakoneella 1600-luvun Ranskasta siirretty barokkimöhkäle, joka olisi kelvannut jopa Aurinkokuninkaalle.

Ajoin pihaan. Nousimme vaimoni kanssa autosta ja ojensin avaimet puna-asuiselle nuorelle miehelle. Kävelimme vaimoni kanssa suuria ovia kohti. Ennen kuin koputimme oveen, vaimoni kääntyi puoleeni ja kysyi: ”Onko asuni hyvin?”
Katsoin häntä arvioiden hetken, kunnes vastasin: ”On. Onko minun?”
   ”Kraka on vinossa”, hän myönsi ja suoristi sen.
Koputin oveen.

Ulkoilman tyyneyden täydellinen vastakohta ilmeni ovien takaa, kun suurikokoinen turvamies avasi oven toiseen ulottuvuuteen, niin ainakin luulin. Sisällä oli kirkasta, mistä oli kiittäminen suurta kristallikruunua. Seinät olivat tumman keltaiset ja punaiset, mikä antoi salille juhlavan vaikutelman. Ihmiset käyskentelivät ympäriinsä hullunkurisissa värikkäissä naamareissaan, monilla oli toisessa kädessään samppanjalasi ja kaikilla jonkinmoinen hienompi vaate päällä. Hälinä ja meteli olivat melkoisia, kun piirikuntamme rikkaiden ja vaikutusvaltaisten yleistä seurustelua säesti pieni kamariorkesteri. Vaimoni hymyili huomatessaan orkesterin. Huomasin itse, että jokaisessa kulmassa, toiseen kerrokseen vievillä portailla ja jopa ikkunoiden luona seisoi turvamiehiä. Ajattelin, ettei herra Lewiston halunnut minkään pilaavaan hänen juhliaan. Siinä minä olin oikeassa.

Turvamies, hänkin puvussa, ojensi kätensä. Ojensin hänelle liput. ”Ovatko nämä naamiaiset?” kysyin. Korsto nyökkäsi. ”Saatte naamarit tuolta korista oikealta”, hän sanoi osoittaen koria. ”Minä annan, odottakaa hetki.” Hän vilkaisi nopeasti lappuja kädessään, kunnes harppoi osoittamaansa suuntaan. Hän otti laatikosta kaksi naamaria ja toi ne meille. Ojensin käteni, jotta olisin voinut laittaa naamarin naamalleni, mutta turvamies jätti käteni huomioitta ja laittoi naamion naamalleni. Hän teki samoin vaimolleni. ”Isännän käskystä”, mies perusteli. Nyökkäsin ja katsoin vaimoni irvokasta, värikästä ja muovista naamaa. Hän katsoi minua.

Ajattelimme molemmat sitä, ettei kutsussamme lukenut mitään naamiaisista. Päättelin sen olevan niitä rikkaiden metkuja. Tuskin kukaan vieraista oli ajatellut minkään olevan pielessä naamareissa ennen kuin oli liian myöhäistä.

Sukelsimme turvamiehen ohi ihmisvilinään. Etsin käsiini tarjoilijan ja otin itselleni ja vaimolleni samppanjaa. Hymyilin vaimolleni naamarini takaa, kunnes tajusin sen olevan turhaa. Huokaisin. Etsin katseellani tuttuja niitä löytämättä, joten saatoin vaimoni läheisen keskusteluryhmän laitamille. Vähitellen rinki aukesi ja pääsimme mukaan keskusteluun.
   ”… ja tietenkin Vietnam on tärkeä!” sanoi tukevammanpuoleinen mies tumman sinisessä puvussaan suoraan edestäni.
   ”Joku kommunisti tietenkin on eri mieltä kanssani, mutta onko sillä mitään väliä? Mehän murskaamme kommareita aamiaiseksi!” Koko rinki nauroi lihavan miehen mukana. Tunnistin miehen olevan sheriffimme Donald Jackson.
   ”Muistakaamme, että yhden maan sorruttua kommunismiin, naapurit seuraavat perässä”, nainen keltaisessa iltapuvussaan yhtyi keskusteluun.
   ”Miten voimme antaa kommunismin mädän levitä? On meidän tehtävämme pelastaa maailma kommunismin tahralta!”

Juuri, kun olin aikeissa yhtyä keskusteluun, pieneltä puhujankorokkeelta talon eteläpäädystä kajahti ääni:
”Terve, armon juhlavieraani!”
   Koko sali kääntyi koroketta kohti, jolla seisoi kaikkien tuntema mies, illan isäntä Carl Lewiston… ilman naamaria. Hän hymyili nojatessaan kävelykeppiinsä. Naamarin taakse kätkeytynyt juhlayleisö haukkoi henkeä ja pelkäsi – ainakin minä pelkäsin, koska tunnistin miehen.

Carl Lewiston oli tupsahtanut kuin tyhjästä seudullemme viitisen vuotta takaperin. Hän oli mystinen henkilö, josta kukaan ei tiennyt mitään. Carl Lewiston -niminen mies ei koskaan näyttäytynyt julkisuudessa, vaikka lukuisat eri tahot vaativat haastatteluja ynnä muita yhteydenottoja. Hän ei suostunut yhteenkään kohtaamiseen. Kulkipa huhuja miehestä, joka oli nähnyt Lewistonin kasvot, mutta ei seuraavaa aamua.

Tätä taustaa vasten herra Lewistonin juhlakutsu oli ennenkuulumatonta.

Lewiston -niminen mies hymyili yleisölle, joka seisoi hiljaa paikallaan. En edes uskaltanut hengittää.
   ”Ah”, Lewiston huokaisi, ”taidan olla turhan tuttu kasvo teille kaikille, eikö niin?” Hän naurahti. ”Eikö vanha tuttu saa edes aplodeja vaikka palaa haudan takaa?” Hän nauroi lisää. ”Olipa hyvä, että kuolin ja synnyin uudestaan, jos minulla oli näin kurjia ystäviä!” Hän viskasi päänsä taaksepäin naurusta.

Yleisöstä kuului hermostunutta naurua sieltä täältä. Vähitellen nauru yltyi, minäkin nauroin. Voin puhua vain omasta puolestani, kun sanon nauraneeni paniikista ja puhtaasta, tislatusta pelosta, mutta luulen etten ollut ainoa.

Olimme likipitäen kaikki olleet mukana tuon miehen tuhossa. Hän oli ollut senaattorimme, mutta hän ei ollut halunnut ajaa meille sopivia lakeja, joten me ensin järjestimme juhlat hänelle, kunnes me… en kestä edes ajatella sitä. Antaako Luoja ikinä minulle anteeksi itsekkyyttäni? Toivon ihmiskunnan kannalta, ettei anna, koska muuten kaikki pahimmat valehtelijat pääsevät Helvetin sijasta Taivaaseen.

”HILJAA!” mies korokkeella karjaisi keskeyttäen yleisönsä naurun. Hetken tuo mies kävelykeppeineen katsoi monikymmenpäistä yleisöään tuimasti, kunnes hymy palasi hänen kasvoilleen. Lähes huomaamattomasti hän nyökkäsi ovella seisovalle turvamiehelle, joka nyökkäsi takaisin ja lukisti suuret tammipuiset ovet. Idyllinen kesäilta oli muuttunut painajaiseksi kartanossa.

”Kun seison tässä”, mies sanoi, ”luulen, että tiedätte syyn näille juhlille, eikö vain? Te tiedätte – jok’ikinen teistä – tehneenne väärin, kun sinä eräänä talvisena iltana heititte runnellun ruumiini jokeen. Tiedän, että jotkut teistä ovat hyviä ihmisiä, aivan kuten minäkin olin, joten päästän teidät helpommalla! Te mursitte jokaisen raajani miljooniksi palasiksi; te katsoitte kuinka minä ulvoin tuskissani; te jätitte minut kuolemaan hyiseen virtaan! Ja mikä oli syy? Koska en suostunut asettamaan teidän etuanne pienituloisempien edelle?”

Carl Lewiston -nimellä vuosia kulkenut mies pyyhki silmiään, jotka olivat kostuneet raivon kyynelistä. Puheen aikana hänen hymynsä oli hyytynyt irvistykseksi ja irvokkaaksi vihan naamioksi. Hän oli jopa lyönyt kepillään koroketta.

”Mutta se mies on kuollut”, hän sanoi lopulta. ”Chuck Taylor on kuollut, hän hukkui runneltuine raajoineen siihen hyisen virtaan vuosia sitten! Teidän kannalta oli kuitenkin epäonnekasta, että Carl Lewiston syntyi samaisen virran penkalla muutamaa tuntia myöhemmin, mielessään vain kosto – kosto, joka piti minut hengissä kaikki nämä vuodet! Teidän sietäisi palaa Helvetissä iäisyys jos toinenkin, mutta se ei ole minun harkintavallassa.”
Hitaasti hymy palasi hänen kasvoilleen. ”Ei, minulla on paljon hienompia suunnitelmia kuin vain tappaa teidät.”

Hän piti dramaattisen tauon, jonka aikana hän vaihtoi asentoaan ja yleisö veti henkeä.
   ”Luulen, ettette edes huomannut mitään kummallista näissä juhlissa, eikö vain?” Vastausta odottamatta hän jatkoi: ”Niin, koska te olette niin täynnä itseänne, että ette edes ymmärrä pienien yksityiskohtien päälle. Mutta minäpä kerron: noissa teidän naamareissanne on kaksikin pienenpientä asiaa pielessä. Ensimmäinen on se, ettei niissä ole mitään narua niskanne takana, mutta ne pysyvät silti päässänne; toinen on se, että ne pysyvät päässänne uudella huipputehokkaalla liimalla.”

Kauhunhuuto kaikui joka puolelta keltaisilla seinillä varustettua hallimaista huonetta. Nostin käteni ylös ja koetin repiä naamaria pois, mutta se oli todellakin tiukasti liimalla kiinni. Tuntui, kuin ihoni olisi lähtenyt irti yrittäessäni repiä naamaria pois. Vaimoni Mary kirkaisi vierelläni tehdessään samansuuntaisen havainnon. Carl Lewiston nauroi korokkeella. Hän nauroi niin, että hänen ennen komea, mutta sittemmin murjottu keho näytti taipuvan kaksinkerroin. Hänellä näytti olevan elämänsä paras hetki. Tarrasin vaimoni naamarin silmänrei’istä ja nykäisin. Vaimoni kirkui, kun liima piti kiinni sekä naamarista että hänen kasvojensa ihosta. Luovutin.

Vähitellen Lewistonin nauru hyytyi, kun ihmiset lopettivat naamariensa nykimisen. Hitaasti hän käänsi katseensa yleisöönsä päin ja sanoi: ”Teillä on siis kaksi vaihtoehtoa, joista teidän on valittava toinen. Lupaan pitää huolen turvamiesteni avulla, että kolmatta vaihtoehtoa ette saa.”

Kauhistunut yleisö katseli ympärilleen, etsien katseellaan turvamiehiä – itse löysin viisi, mutta arvelin niitä olevan lisää, olinhan sentään nähnyt kymmenkunta saapuessani.

”Ensimmäinen vaihtoehto on kuolema”, Carl Lewiston sanoi olkiaan kohauttaen. ”Se on tietysti hyvin ikävä vaihtoehto sekä teille että minulle, mutta varsin ymmärrettävä, kun ottaa toisen vaihtoehdon huomioon. Toinen vaihtoehto on naamarin pois ottaminen.”

Yleisöstä kuului innostunutta hihkumista, kun jotkut seutumme yläluokasta luulivat olevansa kuivilla vesillä. Tiesin, että tässä oli joku jippo… ja olihan siinä.

”Niin, niin”, Lewiston jatkoi, ”se kuulostaa kivalta ja helpolta, mutta minä vaadin teiltä jotakin takaisin. Nimittäin teidän kasvonne.”
Naamiaisyleisö huusi epäuskosta yhtä aikaa, muutama nainen pyörtyi. Lewiston nauroi.
   ”Tämä on ainoa oikeudenmukainen toimenpide”, hän sanoi hetken naurettuaan. ”En voi antaa teidän pelata kaksinaamaista peliänne enää, joten tahdon koko maailman näkevän teidän todelliset kasvonne!”

Vaimoni kirkui vierelläni kurkku suorana, ettei ikinä repisi omia kasvojaan irti. Lewiston nyökkäsi hymyillen, kun luoti lensi jostakin ja osui vaimoni takaraivoon. Veri lensi valtavalle alueelle ja peitti alleen monien vieraiden vaatteet. Huusin raivosta, kun lyyhistyin polvilleni rakkaan vaimoni vierelle. Nostin hänen irvokkaan, naamarin peittämän päänsä syliini ja silitin hänen tummaa tukkaansa hitaasti. Maailma pysähtyi, kun silitin häntä. Sopersin jotakin, kunnes suruni muuttui raivoiksi. Nousin hitaasti maasta, käteni ja vaatteeni yhä lämpimän veren tahrimina.

”SINÄ!” karjuin koroketta kohti.
   ”Älä minua syytä”, Lewiston hymähti. ”Annoin hänelle vaihtoehdot ja hän valitsi. Syytä häntä.”
Juoksin kohti koroketta. Juoksin, koska halusin tappaa tämän miehen… uudelleen. Viimeksi olin hakannut hänen toisen jalkansa tohjoksi, mutta nyt hakkaisin hänen kasvonsa sisään. Kuin tyhjästä turvamies syöksyi ja taklasi minut lattiaan. Tömähdin kylki edellä ja kuulin kuinka jotkin luut räsähtivät allani. Huusin sekä raivosta että kivusta.

Lewiston katsoi minua kohti korokkeeltaan ja sanoi: ”Mikä on valintasi, nuori mies?”
Yritin nousta, mutta turvamies painoi minut takaisin lattialle ja ulvoin tuskasta, joka räjähti vasemmassa kyljessäni.
   ”Mikä on valintasi?” Lewiston kysyi uudelleen.
Kyynelet kohosivat silmiini, kun hiljaa sanoin:
   ”Ota naamarini pois.”
   ”Mikä oli?”
   ”Ota naamarini pois.”
   ”Naamarisi pois?”
   ”Ota naamarini pois.”
   ”Vartija”, Lewiston sanoi ja nyökkäsi minua pitelevälle korstolle. Hän tarttui naamarini suu- sekä silmäaukoista ja veti. Kipu oli sietämätön, mutta vartija veti lisää. Ihoni venyi ja tuntohermoni huusivat hoosiannaa kuorossa suuni kanssa, mutta vartija ei lopettanut.

Yhtäkkiä vetäminen loppui. Se loppui repeämisen ääneen ja tunteeseen. Lisäksi vetäminen loppui kivun kymmenkertaistumiseen. Tuntui kuin kasvoni olisivat tulessa. Huusin.
   ”Iskekää piikki”, Lewiston sanoi. Tunsin pienen piston – kuin mehiläisen piston – kaulallani. Sitten maailma pimeni.

Herään sairaalan vuodeosastolta. En tunne mitään, en näe mitään selkeää muotoa missään. Ei aikaakaan, kun näkökenttääni saapuu hoitaja.
   ”Herra Matthews?” hän kysyy.
Ynähdän jotakin, koska kääreeni estävät minua puhumasta.
   ”Oletan, että olette pormestarimme Bruce Matthews.”
Ynähdän uudelleen.
   ”Löysimme teidät sairaalamme parkkipaikalta myöhään eilen illalla. Tiedättekö miten olette joutunut sinne näin hirvittävässä kunnossa?”
En tiedä.
   ”Tiedättekö miksi teidän kasvonne ovat… kadonneet?”
   ”Tiedän, mutta en kerro.”
   ”Missä vaimonne on?”
Vaikenen ja yritän itkeä. Mitään ei tule kyynelkanavistani.
   ”Tärkeintä kumminkin on, että te olette täällä ja olette elossa. Paranette kyllä ajan kanssa ja saatte myös ihosiirron, mutta… Oletteko aivan varma ettette tiedä syytä tilallenne?”
Tahdon kertoa hänelle Carl Lewistonista, mutta kuinka hän minua uskoisi? Mihin syytteisiin joutuisin Chuck Taylorin kohtalosta?
Tajusin jotakin ja suuren vaivan jälkeen saan jotenkin ymmärrettävästi sanottua: ”Missä muut?”
   ”Ketkä muut? Olit yksin kun löysimme sinut.”

Muut olivat varmaankin valinneet kuoleman kasvojen menettämisen sijaan.