Lyhytproosa: Aleksi Peura

Viimeinen mahdollisuus


Loputon yö ja aamun sarastus – tämä ajatus oli tärkein.

 

Hän uneksi monisilmäisestä hirviöstä, joka söi kaiken tieltään. Hirviö teki työtään pimeässä, aina pimeässä, jotta sen silmistä hohtava keltainen valo valaisisi sen tietä. Otus piti rouskuttavaa ääntä, mekaanista kuin kellon rattaiden viimeiset ruostuneet kierrokset ennen ikuista hiljaisuutta ja ajattomuutta.

Joka aamu hän heräsi sängystään, hiestä märkänä ja pelokkaana. Muutaman epäselvän hetken jälkeen hän muisti missä oli ja otus – kone tai hirviö, hän ei tiennyt – ei ollut ahminut häntä kitaansa. Ja se taisi olla pahinta kaikessa: arkisuus, ennustettavuus. Joka aamu sama herätys, joka aamu sama kuppi kahvia, joka aamu sama työmatka… Joka aamu yksin.

Tämä aamu oli kuitenkin erillainen, sillä tämä oli lopullinen aamu – aamu, johon kaikki oli tähdännyt.

 

Hän nousi sängystään ja pudisteli päätään. Hän ei ollut surullinen ja miksi olisikaan, sillä tänään hän tekisi ainoan huomattavan tekonsa koko elämänsä aikana. Ennen tätä päivää kukaan ei tiennyt kuka hän oli ja mitä hän teki, mutta huomenna he tietäisivät. Loputon yö päättyisi, aamu sarastaisi ja ihmiset heräisivät.

Hän käveli alusvaatteisillaan kaksionsa huoneesta toiseen; tervehti Hedvigiä, joka ei vastannut ja meni keittokomeroonsa keittämään itselleen kahvia. Kaikki oli kuten eilen, toissa päivänä, sitä edeltävänä… Aikaa oli kulunut niin paljon, liian paljon. Hän oli antanut vuosien lipua ohi huomaamatta ja pian ne olivat alkaneet näkyä hänen kasvoillaan ja muualla kehossa. Kasvot olivat kuitenkin pahimmat, sillä niistä kaikki näkivät hänen väsymyksensä – niistä kaikki näkivät kuinka hän oli valvonut loputtoman yön halki.

Kahvinkeitin porisi ja tummat pisarat putoilivat kannuun. Hän katseli tätä kaikkea kiinnostuneesti. Hän kuuli kuinka Hedvig liikkui levottomasti häkissään. Hän ojensi kätensä keittiökomeron pöytätason yli ja rapsutti lepakkoaan häkin kalterien välistä. Hän hymyili ja se oli aito hymy. Hän nosti häkkiä sen kattoon kiinnitetystä lenkistä ja kantoi mukanaan ikkunalle. Avautuva maisema pienestä ikkunasta huoneiston eteläpäädyssä kertoi masentavaa tarinaansa ikääntyneestä, värittömästä kerrostalojen asuttamasta lähiöhelvetistä: neliskulmaiset talot, ikkunat tasaisin välein ja ihmiset kätkeytyneinä rujon ulkokuoren alle ikään kuin he yrittäisivät paeta kaikkea ympäröivää. Hedvig heräsi ja höristi korviaan.

”Nyt on aika” hän sanoi lemmikilleen. Hän avasi pienen ikkunaluukun ja päästi luontokappaleen luonnottomaan ihmisen maailmaan. Valoon tottumaton eläin ei tiennyt mitä tulisi tehdä, joten se lensi hetken paikallaan suuntaa etsien, kunnes se suuntasi liitonsa muualle, pois, muita taloja ja ikkunoita kohti. Ihminen katseli eläimen lentoa suruissaan, mutta myös iloissaan, koska tiesi olevansa pian yhtä vapaa. Hän palasi hitaasti putoilevan kahvin luo.

 

Kahvi ei ollut hyvää eikä pahaa – kuten ei koskaan aiemminkaan. Hänestä se oli kuitenkin parasta sumppia koskaan, sillä siinä maistui elämä. Hän joi kuppinsa tyhjäksi ahnaasti ja leikitteli toisen keittämisellä, mutta hylkäsi sen. Hänellä oli tapaaminen – hänen elämänsä tärkein tapaaminen siiten siittiövaiheen. Niinpä hän nousi pienen, yhdelle hengelle tarkoitetun ruokailupöytänsä luota ja käveli toiseen huoneeseen pukeutumaan. Hän laittoi päälleen parhaan pukunsa, sen paremman. Hän tiiraili itseään kokovartalopeilistä ja mietti milloin oli viimeksi käyttänyt kyseistä asukokonaisuutta. Siitä oli aikaa, vuosia. Taisi olla isäukon hautajaisissa. Vaatekaapin ovi jäi auki kun hän suuntasi kulkunsa yöpöytää kohti. Puolivälissä hän kuitenkin pysähtyi ja seisoi muutamia sekuntteja paikallaan tuijottaen tyhjyyteen. Ja tyhjyys, kuten sanotaan, tuijotti takaisin.

Sitten hän palasi sulkemaan vaatekaapin oven ja lisäksi hän tiskasi kahvikuppinsa. Kupin hän asetti kuivumaan käytössä tahriintuneelle pyyhkeelle. Hän katsoi pohtivasti jääkaappia ja mietti söisikö juhlan kunniaksi yhden varastossa olleen kakunpalan ja joisi oluen, mutta toinen ajatus muistutti häntä linjoista ja lihomisen sekä alkoholismin vaaroista. Siihenhän se isukkikin oli kuolla kupsahtanut. Hän haki vielä salkkunsa, johon hän oli pakannut kaiken tarpeellisen jo edellisenä iltana – kannettavan tietokoneen, pinon papereita, kaksi kuulakärkikynää, matkapuhelimen sekä lompakon. Kaikki oli mukana yhtä esinettä lukuunottamatta – ja se esine oli kaikista tärkein. Laukku vasemmassa kädessään hän meni yöpöydän luo, veti lokeron auki ja otti aseen käteensä. Hän ihaili sitä hetken; kuinka elegantti se oli mustassa olemuksessaan ja kuinka tarkoituksenmukainen se olikaan. Hän laski laukkunsa maahan, avasi vetoketjun ja sujautti varmistetun aseen sisään.

Voitonriemuisena ja samalla surullisena hän käveli ulko-ovelleen. Tänään se tapahtuisi; loputon yö päättyisi ja aamu sarastaisi. Kuin Hedvig, hänkin lentäisi valon sokaisemana. Tänään hän murhaisi itsensä. Paitsi jos…

 

Paitsi jos joku huomaisi hänet – se oli ehto. Hän muisteli itsensä ja Jumalan kanssa tehtyä sopimusta, jonka mukaan hän ampuisi aivonsa pellolle, jos kukaan ei kiinnittäisi mitään huomiota häneen. Sopimuksen solmimisesta oli jo vuosi eikä mitään ollut tapahtunut. Määräaika oli umpeutumassa. Hän oli kokeillut monenlaista; viimeisiä avunhuutoja kuolemaantuomitulta, mutta kukaan ei ollut vastannut. Eräänä päivänä hän oli astellut töihin hirttosilmukka kaulassaan, mutta kaikki mitä hän oli saanut oli muutama naurahdus ja silmien pyörittely. Kukaan ei ollut huomannut häntä edes silloin, eikä kukaan ollut kysynyt hänen vointiaan tai oliko hän mahdollisesti tosissaan. Mayday, mayday, kukaan ei kuule! Lopulta hän oli poistanut silmukan kaulastaan vessassa järsimällä vahvan köyden hampaillaan. Hän oli itkenyt silloin, mutta enää häntä ei itkettänyt.

Oli alkanut sataa ja harmaa päivä oli muuttunut entistäkin harmaammaksi. Aurinko ei kurkistellut kaiken peittävän pilviverhon takaa, vaan tyytyi olemaan omissa oloissaan. Sade piiskasi bussin ikkunoita, kun se mennä huristeli määrättyä, rutinoitunutta reittiään. Hän istui pitkällä takapenkillä yksin ja katseli ikkunasta. Joskus hän oli vihannut tätä kaikkea rutiinisuutta, ennalta-arvattavuutta, mutta ajan kanssa viha oli laantunut ja saanut tilalleen hyväksymisen – ja sehän kaikkein pahinta olikin. Tuntui kuin jokainen hengenvetokin olisi ollut jotenkin määrättyä, käsikirjotiettua, mekaanisten rattaiden työtä.

Taas kerran, kuten niin monesti aiemminkin, hän palasi muistelmissaan takaisin iltaan vuosia sitten. Hän palasi silloin baarista ja oli hieman hiprakassa. Hän oli kopeloinut avainta sille sopivaan reikään muutamia kertoja, kunnes oli lopulta päässyt sisään omaan huoneistoonsa. Huoneisto ei ollut tyhjä, vaan hänen isänsä istui tuolilla keskellä olohuonetta, tuijottaen kiinteästi tulijaa silmiin. Ilmassa leijui alkoholin pistävä lemu. Isä oli kännissä, mutta ei tavallisella hilpeällä tuulella, vaan hänen katseensa oli vakava, kuoleman vakava. Hänellä oli sylissään pistooli – samainen ase, jolla hänen lapsensa aikoi ampua itsensä vuosia myöhemmin.

Isä avasi suunsa hitaasti kuin hidastetussa elokuvassa. Hän tapaili sanaa hetken huulillaan, kunnes kakisti sen ulos: ”Lapseni…” Ja sitten, ainoan lapsensa olohuoneessa ja tämän silmien edessä, hän ampui itsensä. Lapsi soitti ambulanssin, mutta turhaan. Ainoa mitä hänellä oli enää tehtävissä oli siivota verinen aivomassa lattialta ja aloittaa hautajaisvalmistelut.

Vuosien saatossa hän oli kysynyt itseltään lukemattomia kertoja miksi isä oli ampunut itsensä. Miksi hän oli tehnyt sen lapsensa silmien edessä? Miksi? Hänen ainoa vastauksensa oli alkoholi ja… Mutta se ei kuitenkaan ollut todellinen syy – sen hän tiesi nyt. Oikea syy oli yö, loputon yö. Hän oli harhaillut isänsä tavoin ikuisessa pimeydessä liian pitkään; liian monesti hän oli juhlinut joulua istumalla yksin television edessä ja katsellut se ohjelmia itkien. Lopulta hän oli itkenyt itsensä uneen. Puhumattakaan yksinäisistä syntymäpäivistä, ontosta vapaa-ajasta ja rutinoituneesta arjesta. Humalassa kaikki näytti kuitenkin hieman paremmalta ja vähemmän toivottomalta. Ryyppääminen ei kuitenkaan missään nimessä ollut hyvästä – sehän isänkin oli vienyt.

Kilahdus bussin pysähtyessä oikealle pysäkille herätti hänet horroksestaan. Hän nousi tuoliltaan, suoristi ryhtinsä ja taikoi mekaanisen, rutinoituneen hymynsä esiin. Oli työpäivän aika. Hän astui ulos bussista vesisateeseen ja antoi sen kastella itsensä läpimäräksi.

 

Hän käveli laatikkomaisen toimistotalon oville, avasi ne ja astui sisään hymyillen valheellista hymyään. Sielussaan hän itki. Aula oli tyhjä lukuunottamatta vahtimestaria, joka ei vaivautunut katsomaan tulijaa kohti, kun tämä leimasi kellokorttinsa. Hän kutsui hissin alas ja astui sisään. Hänen matkansa viidenteen kerrokseen oli yksinäinen eikä yksinkertainen hissimusiikkikaan parantanut hänen tunnelmaansa.

Viidennessä kerroksessa hän astui ulos hissistä ja kohtasi tutun näyn hukatuilta vuosiltaan: tusinan verran työpisteitä tietokoneineen, jokainen erotettu toisistaan ohuilla, mutta silti läpäisemättömillä muureilla. Hissin lähellä Norkoilijat seisoivat erään työpisteen lähellä nojaillen seinään aamukahviaan juoden. Hän hymyili kolmikolle kulkiessaan ohi, mutta kukaan ei palauttanut hymyä.

Hän istui omalle työpisteelleen, jota eivät koristaneet kuvat lasten valmistujaisjuhlista, eivät kuvat omistä häistä, eikä seinillä myöskään ollut ainuttakaan kuvaa hänestä rakkaan harrastuksen parissa. Ainoa valokuva oli pieni ja mustavalkoinen. Se oli teipattu työpisteen seinään, mistä joku oli joskus valittanutkin. Hän oli tulostanut kuvan Firman tulostimella ja käyttänyt halvinta mahdollista kopiopaperia. Kuvassa oli Hedvig häkissään, jonka alla luki tyylitellyin kirjaimin: ”Quoth the Raven: Nevermore”.

Hän laski laukkunsa maahan tuolin vierelle ja avasi sen. Hän veti pistoolin esiin ja asetti piipun ohimolleen. Hän odottaisi tunnin, ehkä kaksi ja jos kukaan ei huomaisi häntä, välittäisi hänestä, hän vetäisi liipaisimesta. Hedvig oli jo vapaa loputtomasta yöstä, joten pian aamu sarastaisi myös hänelle – tavalla tai toisella. Uhmakkaasti hän ajatteli: ”No niin, tässä ollaan. Tässä on viimeinen mahdollisuus näyttää, että välitätte ja huomaatte minut! HUOMATKAA SIIS MINUT!”