Lyhytproosa: Anni Nupponen

Etsijä

Miehen poskessa oli pieni pistoreikä, jota pikkuinen biomuoviputki piti auki. Mies tarttui poskeensa ja levitti reikää. Ihon alla oli jonkinlainen rengas tai portti. Poskihampaat näkyivät paljastuneesta aukosta. Hoitaja tuli miehen taakse, pyöreä kypärä valmiina. Vanhempi mies, selvästi reikäposkisen isä, etsi selkänsä takaa verenkierrätysjärjestelmään liitetyn lisäletkun. Hoitaja pujotti letkun kypärän reiän läpi ja nuorempi mies kiinnitti sen porttiin poskessaan.

Kypärä kiinnitettiin ja se imeytyi kiinni nuoren miehen kaulaan. Isä tarttui poikaansa hartioista, sulki silmänsä ja nyökkäsi. Hoitaja käynnisti verenkierrätysjärjestelmän ja veri syöksyi nuoren miehen poskionteloihin. Hän nieli, pärski, latki verta. Mies yritti vetää isäänsä lähemmäs, kuin syleilyyn. Isä väisti kömpelösti. Hoitaja tarttui nuoremman miehen käsivarsiin ja pakotti ne selän taakse.

Isä alkoi väsyä pian ja avustaja sulki verenkierron. Kypärä poistettiin. Verta oli vuotanut kypärän ja kaulan väliin, se tulvahti miehen vaatteille. Hän urisi hetken kuin eläin, venytti kaulansa pitkäksi. Hoitaja antoi hänelle pistoksen lihakseen ja hän rauhoittui.

 

Nyt tiesin, miksi Krysthina Novak oli pelästynyt.

 

* * *

 

Neiti Krysthina Novak oli kadonnut yritysten omistamalta yksityiseltä lentokentältä kolme viikkoa aikaisemmin. Koska mitään lunnasvaatimuksia ei ollut esitetty, tapausta tutkittiin katoamisena. Poliisi teki rutiinitarkastuksen, ilmoitti ettei löytänyt mitään ja minut kutsuttiin selvittämään juttua. En ollut työskennellyt Thilman-yhtymälle aikaisemmin, mutta joku oli tietenkin tuntenut jonkun jossain saanut suosituksen. Tehtävänanto oli lyhykäinen: etsi neiti Novak. Sain tiedokseni joitakin osoitteita ja nimiä.

Otin kyydin lentokentälle. Minulla oli yhtymän poliisivaltuutus kahdeksi viikoksi. Epäilin, että aikaa oli liian vähän, mutta en kuitenkaan saisi jatkohakemusta tutkinnan tässä vaiheessa läpi.

Yksityinen lentokenttä sijaitsi kaupungin laitamilla. Olin aloittanut kuten aina ja tulostanut henkilötiedot poliisin järjestelmästä. Ensimmäiseksi katsoin kuvaa. Neiti Novak oli vaaleahiuksinen, hieman surumielisen ja huvittuneen näköinen, noin 40-vuotias nainen. Ilmekkäintä hänessä näyttivät olevan poskipäät. Ryhdyin sitten tutkimaan papereita. Aluksi niistä ei välittynyt mitään ihmeellistä. Normaali lapsuus, normaalia parempi koulutodistus, turvallisuusalan tutkinto melko hintavassa opistossa. Vanhemmista ei näissä tiedoissa ollut mitään erityistä mainittavaa. Olivatko he joutuneet tekemään suuriakin myönnytyksiä maksaakseen tyttärensä koulutuksen?

Vanhemmat olivat kuolleet. Papereista ei selvinnyt miten, mutta neiti Novak oli tuolloin ollut jo aikuinen. Myös veli oli kuollut äskettäin. Oliko isosisko pitänyt veljestään huolta vanhempien menehdyttyä? Löytyisikö jostain joku, jonka kautta seikan saisi selvitettyä? Nuorempana en olisi pohtinut tällaista vielä. En ehkä koskaan. Vanhemmiten olin lakannut kiirehtimästä.

Selasin neiti Novakin papereita edelleen, seuraavana tulivat kehonmuokkaustiedot. Hän näytti syntyneen ja myös säilyttäneen itsensä biologisesti täysin naisena. Sivu sivun ja kehonosa kehonosan jälkeen papereissa oli vain digitaalinen leima EI MERKINTÖJÄ, kunnes loppuosassa oli maininta yhtymän asentamasta istutteesta aivoihin. Pahus. Neiti Novak saattoi siis halutessaan digitoida itsensä ja vaihtaa kehoa. Papereissa annettiin selko joistakin melko hienostuneista kehoon asennetuista paranteista. Epäilemättä yhtymän vaatimia työvälineitä ja siten myös yhtiön maksamia toimenpiteitä. Täytyi tiedustella, mitä ne käytännössä tarkoittivat. Kurkistin mielenkiinnosta edellisille sivuille – kyllä, neiti Novak oli käynyt koulunsa ilman istutteita.

Nämä seikat olisin nuorempana merkinnyt muistikirjaani. Nyt vain talletin ne mieleeni. Minun oli joka tapauksessa tarkoitus vierailla Thilman-yhtymässä seuraavana päivänä. Asettauduin mukavammin penkille ja pyysin kuljettajaa kääntämään uutiset kovemmalle. Olen aina nukkunut makeimmin, kun taustalla on vähän hälyä. Uutisissa näytettiin kuitenkin suoraa kuvaa kloonauksen ja CyberCityn henkilöpalautuksen vastaisesta mielenosoituksesta, joten pyysin sulkemaan vastaanottimen.

Huutojen keskellä minä en nuku hyvin.

 

Olin toki käynyt yhtymien lentokentällä aikaisemminkin, mutta vastaanottohalli teki minuun aina yhtä tympeän vaikutelman. Sisustukseen oli käytetty paljon kiveä ja puuta muistuttamaan villistä luonnosta, jonka helmassa juuri kukaan ei viimeiseen pariinsataan vuoteen ollut halunnut asua. Halli kaartui puukupolina tumman kivilattian ylle. Mietin, tunsiko kukaan täällä olevansa oikeassa paikassa, edes ne ultratyylikkäät lentohenkilökunnan edustajat, jotka sentään olivat täällä töissä.

Viranomaistiski oli hienotunteisesti syrjässä muista vastaanottotiskeistä. Se oli myös muista tiskejä nuhjuisempi, mikä oli aina ollut minulle mieleen. Minua ilahdutti vastakohtaisuus muuhun sisustukseen, aivan kuin jokin yliyhtiöllisen mammonan taikapiiri olisi päättynyt juuri tähän. Ojensin korttini ja lupani. Odottelessa yritin näyttää huolettomalta, kuin olisin täällä harva se päivä, ja epäonnistuin varmasti.

Vihdoin pääsin kulkemaan turvalaitteiden läpi, tuttuun pikku huoneeseen jossa minua odotti tuttu yhteyshenkilö, Chien. Esitin asiani ja menimme päätteelle. Neiti Novak oli noussut yhtymän lennolle aivan normaalisti. Kyseiselle reitille myytiin paikkoja myös yksityisille, mutta neiti Novak oli tietenkin matkustanut suljetussa luokassa.

Hänestä ei kuitenkaan löytynyt mitään tietoja lentolokista, ainoastaan merkintä että hänet oli kirjattu lennolle. Ei transit-papereita, jotka olisi pitänyt täyttää jo lennolle kirjauksen yhdessä. Ei edes tietoa yhtiön sisäisestä turvaluokituksesta. Sellaisen purkaminen olisi varmasti ylittänyt minun valtuuteni, mutta ainakin olisin päässyt jostain liikkeelle.

– Kummallista, sanoin ääneen. Chien tuli katsomaan. Hän oli näemmä taas käynyt kiillotuttamassa ihoaan ja näytti siksi mustaksi lakatulta. Tiedot luettuaan hän päästi pitkän vihellyksen. – Enpä olisi uskonut, että kukaan voi enää kadota noin, hän sanoi. – Jos lennolla on ollut joku välikohtaus, Andrea tietää, hän sanoi ja naputti henkilönumeroa näytöllä. – Tuo on hänen koodinsa, hän oli lentoassistenttina tuolla matkalle. Chien antoi minulle lentoassistentin yhteystiedot, epävirallisesti tietenkin. Aivan yhtä epävirallisesti minä sujautin hänelle muutaman setelin. Uran tässä vaiheessa saatoin nimittäin laskuttaa joitakin kulukorvauksia jo etukäteen.

 

Seuraavana aamuna soitin lentoassistentti Andrealle, joka ilmoitti ettei lennolla ollut sattunut mitään erityistä. Neiti Novak oli ehkä vaikuttanut hieman poissaolevalta ja hermostuneelta, mutta se saattoi mennä työmatkan aiheuttaman väsymyksen piikkiin. Kiitin ja suljin puhelimen. Ei vieläkään johtolankaa. Aamu-uutisissa kerrottiin naapurivaltion jälleen uhanneen pommittaa niemimaata, jonka maaperän bunkkereihin CC:n massamuistit oli aikanaan sijoitettu.

Aamuni oli siis paitsi hedelmätön, myös masentava. Myöhemmin päivällä sain tutustua lähemmin kaikenlaiseen valitettavaan, mitä tuli neiti Novakin tilanteeseen.

Minut otti vastaan Thilman-yhtymän turvallisuuspäällikkö ja neiti Novakin esimies. – Herra Basinger, hän tervehti ja viittoi minut hissiin prameilevasta aulasta. Hän käytti kulkukorttia hissin lukijassa ja paineli koodin paneeliin peittäen samalla näkymän minulta.

Inhosin häntä heti. Hänellä oli ruskea pikkutakki, joka oli hiukan liian kireä omenamaisen vatsan seudulta. Kädet olivat pullavat ja kättely löysä. Tässä meillä oli ihminen, joka ylpeili ihmisyydellään niin paljon, että otti innokkaana vastaan lihavuuden ja verisuonitaudit. Lösöperse.

Tai ehkä hänellä oli vain pikkumainen luonne. – Basinger? Onko se teidän oikea nimemme? hän tiedusteli heti alkuun. – Sillä nimellä teidän esimiehenne minut palkkasi, minä vastasin. Tämä ei tietenkään pitänyt paikkaansa, sillä ylemmillä tahoilla tiedettiin minusta tarpeeksi, jotta ylipäänsä tiedettiin että pystyin tämän kaltaiseen toimeksiantoon. Oli myös sanomatta selvää, että minusta tiedettiin tarpeeksi, jotta minut saataisiin pidätettyä vaikka kymmenen kertaa eri aliasnimellä jos sattuisin sooloilemaan.

Neiti Novakin esimies yritti vielä, ja selitti miten tärkeää hänen turvallisuuspäällikkönä olisi tietää kokonaiskuva. Vai näitä tyyppejä, totesin ajatuksissani. Sivuutin hänen kysymyksensä ja pyysin häntä kertomaan neiti Novakista.

 

Hän puhkesi heti valituksiin siitä, kuinka valitettava tilanne oli. Annoin hänen jatkaa hetken ja pyysin sitten häntä luonnehtimaan neiti Novakin uraa, asemaa talossa sekä työtehtäviä. Vastaukset olivat lyhykäisiä ja ne toimitettiin nihkeällä äänensävyllä. Neiti Novak oli ollut talossa pitkään. Nykyään hän toimi esimiesasemassa, milloin ei osallistunut erityisen vaativien tai arkaluontoisten selvitysten tekemiseen. Silloinkaan hän ei enää toiminut kentällä. Sen tarkempia vastauksia hän ei yritysturvallisuuteen vedoten suostunut antamaan.

– Onko hänen tilinpitonsa tarkastettu, minä kysyin.

– Ei, turvallisuuspäällikkö vastasi. – On varsin valitettavaa jos joudumme –

– Olkaa niin hyvä. Kun hän ei sanonut mitään, lisäsin vielä että oli kysymys poliisitutkimuksesta, ja että sellaisen rajoittaminen saattaisi olla epäedullista.

– Hyvä on, toimitan teille raportin. En osaa sanoa kuinka kauan käsittelyssä kestää, tilanne on valitettavan –

– Toimittakaa se sihteerilleni, minä leikkasin väliin ja poistuin paikalta vedoten seuraavaan tapaamiseen. Ei minulla sellaista tietenkään ollut sovittuna, eikä minulla liioin ollut sihteeriäkään.

 

Turvallisuuspäällikön velttoudesta kimpaantuneena ajoin taksilla neiti Novakin asunnolle. Ajattelin, miten korttia käyttäessäni luotto menisi suoraan sen lösöperseen tililtä. Näin mielessäni laskurin, jonka summa pieneni ja meni lopulta miinukselle.

Valikoin kalleimmain taksiyhtiön, sellaisen joka käytti kuljettajina vain ihmisiä. Auto juuttui jo parin korttelin päässä mielenosoitukseen.

– Puolesta vai vastaan, minä kysyin. Oli turha kysyä miksi väki osoitti mieltä. Vain kuljettaja näki ulos, matkustamon ikkunat oli himmennetty. Ihmiskuljettaja oli ylellisyys, josta joutui maksamaan tavalla tai toisella.

– CC:n puolesta, kuljettaja kertoi. Näin, miten hän mittaili minua taustapeilistä. Tuomio taisi olla suopea, olinhan matkalla varakkaalle alueelle. Ja miksi kukaan haluaisi olla kaltaiseni? Ei tällainen vanha ukko voinut olla kuin aito, vain väärentämätöntä ja armotonta lihaa.

– Minä en kyllä ymmärrä, aloitti kuljettaja. Lakkasin kuuntelemasta, mutisin vain hyväksyvästi sopivissa kohdissa. Kysyin, oliko mahdollista nähdä ulos ja kuljettaja painoi jotakin nappia. Ikkunat kirkastuivat hiukan.

Ulkona ihmismassan keskellä marssi joukko palautettuja ihmismuurin ympäröimänä. Useimmat heistä olivat muokanneet heille annettua standardikehoa. Heidät saattoi kuitenkin erottaa lapsesta kasvaneista ihmisistä jos vain osasi katsoa. Ero näkyi pienten virheiden puuttena, pienten epämääräisyyksien joita voisi kutsua mikroskooppisiksi tuntomerkeiksi.

Kuljettaja painoi auton merkinantotorvea ja pääsi etenemään matelevaa vauhtia. En enää jaksanut hymistä enkä mutista, joten kohta hän vaikeni. Kun ojensin hänelle väliaikaisen luottokorttini, hänen aluksi niin ystävällinen hymynsä oli muuttunut pinnalliseksi.

 

Neiti Novakin asuinrakennus oli niitä suunnattoman kokoisia pilvenpiirtäjiä, joissa jokaisessa asunnossa kuitenkin oli ikkuna ja joissain jopa parveke. Lösöperse oli soittanut ala-aulan tiskille ja ilmoittanut tulostani. Tarvittavat paperit oli täytetty ennalta, mutta kävi ilmi että minulle oli annettu oikeus vain yhteen käyntiin asunnossa.

Kävi ilmi niin ikään, että rakennuksessa asui useampia Thilmanin työntekijöitä. Sain käsityksen, ettei yhtymä ei ollut suuressa suosiossa rakennuksen työntekijöiden keskuudessa, mutta neiti Novak oli. Näin sain puhuttua itselleni kulkukortin, joka oikeutti useampaan käyntiin.

– Noin varuilta, sanoi vastaanottotiskin tyttö ja hymyili salaliittolaisen hymyä. Miksi? Ehkä neiti Novak oli ystävällinen ja huomaavainen kaikkia kohtaan. Ehkä hän oli helppo naapuri. Ehkä rakennuksen maine oli kyseessä, vaikka mikään ei ainakaan vielä osoittanut neiti Novakin tehneen mitään epäilyttävää asunnollaan.

 

Kulunvalvonnan mukaan kukaan ei ollut käynyt asunnolla sen jälkeen, kun neiti Novak oli lähtenyt työmatkalle. Valvonnan tallenteissa ei ainakaan päällepäin näkynyt peukaloinnin merkkejä.

Neiti Novak asui rakennuksen ylemmissä kerroksissa. Asunto itsessään oli tilava. Niukka kalustus jätti vaaleat seinät ja korkean katon pääosaan. Tyypillinen hyvin toimeentulevan aikuisen naisen koti. Sisustus oli hieman persoonaton, mutta se saattoi olla yhtä hyvin ajan puutetta kuin vastalause jollekin. Ehkä kotona oltiin harrastettu luonnonmukaisuutta? Jostain syystä etsittäväni vanhemmat olivat jääneet kummittelemaan mieleeni.

Asunnossa oli keittiön lisäksi kolme huonetta, joissa kahdessa ikkunat. Ikkunoista avautui näkymä lahden yli kohti niemimaata. Olisiko Krysthina Novak digitoinut itsensä? Se ei tuntunut todennäköiseltä. Näinä päivinä kukaan ei voinut välttyä uutisilta, joissa kerrottiin hyökkäyksen uhkasta ja CC:n sisäisistä levottomuuksista. Tai ehkä hän turvallisuusalan työntekijänä tiesi jotain enemmän.

Istuin sohvalle, jolta avautui näkymä Taruhan lahdelle. Päivällä CC:tä ei tietenkään nähnyt, mutta öisin sen muurien valot varmasti kajastivat tänne asti. Oli kulunut vuosia siitä kun itse olin vieraillut digitaali-ihmisten kaupungissa. Ohjelmakopioni ei kuitenkaan elänyt, vaan olin teetättänyt sen vain vierailujani varten. Mutta kuka tiesi, vaikka se olisi varastettu joltain CyberCityn lukuisista keskusmuisteista ja eläisi nyt omaa, villinvapaata elämäänsä CC:n loputtomissa sokkeloissa?

Tai miksei palautuspersoonana? Silloinhan minun, sen minän joka eli tässä kehossa ja neuroneissa, pitäisi olla kuollut. Jokainen palautusprojektissa pienintäkin huijausta yrittänyt oli saatu kiinni sekä virallisen että omien tietolähteitteni mukaan.

– Krysthina Novak, minä sanoin ääneen ja nousin vaivalloisesti sohvalta. Sohva oli niitä upottavia malleja, joissa mielellään viihtyisi pitempään ja joista tuntuu olevan mahdoton päästä ylös, ainakin heikoilla polvilla. Tuntui, etten päässyt eteenpäin ja päivä alkoi kallistua illan puolelle. Pohdin hetken ja soitin sitten Quinalle. Sovimme tapaamisen parin tunnin päähän. Tieto raportin antamisesta, epävirallisenkin, oli aina auttanut minua eteenpäin.

Arvoin hetken makuuhuoneen ja työhuoneen välillä. Lopulta valitsin makuuhuoneen. Neiti Novak tuntui ihmiseltä, jolla ei ennen tätä ollut ollut elämässään salaisuuksia, ja salaisuuksiin tottumattomilla oli tapana yrittää piilottaa ne pois normaalin elämänmenon piiristä. Olihan minulla yhä pääsy asuntoon jos niin haluaisin.

Joten etsin kenkälaatikot, ylähyllyjen laatikoiden takuset, pukupussit. Turhaan. Neiti Novakin vaatevarasto koostui pääosin bisnesunivormuista. Olin saanut sen käsityksen, että hänen asemassaan oleva työntekijä vietti suurimman osan ajastaan työpaikalla. Hän näytti pitävän helmenharmaasta ja vaaleasta roosasta. Osa vaatteista oli eroteltu omaan kaappiinsa. Tarkistin etiketit: mittatilaustyötä. Pari jakkupukua, mekko ja yhdet helmenharmaat housut. Lisäksi yksi henkari oli tyhjä.

Vuode oli sijattu siististi eikä kaappeja tai hyllyjä oltu myllätty. Katsoin vielä kylpyhuoneeseen, johon pääsi sekä makuuhuoneesta että eteisestä. Kosmetiikkaa purkeissa, joiden nimet tunnistin sliipatuista mainoksista. Mittatilausparfyymi. Meikkituotteiden värit toistivat samaa hillittyä skaalaa kuin asunto ja vaatteetkin.

Päätin vielä vilkaista nopeasti työhuoneeseen. Täällä ei ollut ikkunaa. Seinää koristi neiti Novakin kodin ainoa valopilkku, iso, raskaan punainen puureliefi. Materiaali oli työstetty niin, että puun syyt olivat jääneet näkyviin. Välillä puu nousi rosoisina harjanteina ja näihin aallonkohtiin punaista väriä oli käytetty vähiten.

Henkilökohtainen tietokone oli paikallaan. Tutkin vetolaatikoita. Alimmainen oli lukossa. Niinpä tietenkin. Etsin taputtelemalla laatikoston seinämiltä, josko avain olisi teipattu piiloon. Mutta ei. Ei onnea. Työhuone pysyi mykkänä.

 

Quina istui jo pöydässä odottamassa kun tulin paikalle. Olin päättänyt kävellä. Kaupungilla oli taas mielenosoitus jonka sekaan olin ajautunut. Kävi ilmi, että kyseessä oli marssi rauhan puolesta. Miksi ei, minä ajattelin, en keksinyt syytä miksi en olisi voinut kulkea muutamaa korttelia mukana. Antauduin arvokkaan vanhan herran rooliin ja otin keskittyneen ja päättäväisen ilmeen. Kukaan ei puhunut minulle, mutta useampi joukossa hymyili suuntaani.

Loppumatkan satoi. Loppukesä oli tuloillaan, oikeat sateet alkaisivat pian. Quina nyökkäsi tervehdykseksi kun istuin alas. Hän kysyi, eikö minulla taaskaan ollut sateenvarjoa.

– Milloin minulla olisi ollut, vastasin. Tarjoilija tuli ottamaan tilauksen. Joku uusi, en voinut tilata sitä tavallista.

– Jotkut asiat sentään muuttuvat, Quina huomautti ja ilmehti poistuvan tarjoilijan selälle. – Ja me tulemme vanhoiksi, minä täydensin. Pian meitä ei muista kukaan.

Juoma tuotiin pöytään. Hörpin sitä sanomatta mitään. Quina jaksoi kyllä odottaa. Katsoin häntä vaivihkaa. En tiennyt minkä ikäinen hän oli, mutta olin aina ajatellut hänen olevan hieman nuorempi. En tiennyt hänen menneisyydestään mitään. Quinan nykyisyys tarkoitti sukupuolenvaihdosten väliin jämähtänyttä, raskasliikkeistä ruumista. Hänellä oli hintelän miehen käsivarret ja leveäharteisen naisen keskivartalo. Kasvot olisivat yhtä hyvin voineet olla naamari. CC:ssä hän esiintyi koreana ja kimaltavana kokosinisenä miehenä.

– Olen ajatellut kehonmuokkausta, hän sanoi kuin olisi lukenut ajatukseni. – Tiedäthän, kun kotona on levotonta.

– Oletko muuttamassa, minä kysyin. Quina selitti, että hänen oli pian pakko.

 

– Oletko käynyt CyberCityssä viime aikoina, hän sanoi vaikka tiesi hyvin etten ollut ollut vuosiin siellä päinkään. – Meno on yltynyt aivan hulluksi, paljon hullummaksi kuin itsekään saatoin edes kuvitella. Monet ovat palanneet vain siksi että pelkäävät jonkun kohta tuhoavan yhden keskusmuisteista sisältä päin. En kyllä kadehdi joitakuita. Koko elämä siellä ja yhtäkkiä evakkoon tänne. Eräs nainen, jonka tunsin, arvaa mitä hän teki työkseen? Hän kasvatti ja trimmasi kissoja. Digikissoja siis. Mitä hiivatin hyötyä sellaisesta täällä on?

Minä nauraa turskahdin hänen kommentilleen. – Olen hiivatin onnekas, että minulla on täällä työtä, Quina lopetti ja sytytti savukkeen. – No, kerrohan tapauksestasi.

Joten selitin hänelle mistä oli kyse. Kerroin myös käyneeni neiti Novakin asunnolla. – Luuletko, että hän olisi voinut loikata CC:hen, Quina pohdiskeli. Sanoin miettineeni samaa.

– Mutta jotenkin se vain tuntuu epätodennäköiseltä. Hän ei vaikuttanut sellaiselta tyypiltä. Voitko kuitenkin tiedustella, minä kysyin. Quina nyökkäsi. Olimme toimineet yhdessä niin kauan, ettei korvauksesta tai raportoinnista ollut tarvetta keskustella ääneen. Thilman-yhtymä maksakoon kulukorvauksia.

– Tarvitsen myös lukkosepän, minä sanoin. – Hyvän ja hiljaisen. – Järjestyy, Quina sanoi.

 

Seuraavana aamuna Quina soitti ja antoi minulle nimen. Otin yhteyttä ja sovittuun aikaan neiti Novakin asuinrakennuksen edustalle ilmestyi rottamainen, hento nainen joka pälyili koko ajan ympärilleen. Hän ei esittäytynyt muuta kuin etunimellä, Rosalin, eikä Quinakaan ollut tiennyt enempää. Hän pyysi että menisimme sisään takakautta. Kesti puolisen tuntia löytää autokellarin ovi ja etsiytyä oikealle hissille. Rosalin tuntui edustavan niitä henkilöitä, joiden ei luonteensa puolesta olisi missään tapauksessa pitänyt antautua mihinkään hämärähommiin, niin kuin eräs kollegani nimitti tietynlaisia toimintatapoja.

Sisälle päästyämme hän pyysi että sulkisin verhot. Koska en jaksanut riidellä tuntemattoman naisen kanssa, tottelin sanomatta mitään. Jos hän todella olisi hyvä – ja Quinan suositukset lähes poikkeuksetta olivat – saattaisin tarvita häntä tulevaisuudessa.

Hän oli hyvä. Ja tehokas. Rosalin sytytti valon ja tutkisteli kaapistoa ja lukkoa. Tihrusti sitä jollain instrumentilla, jonka hän kaivoi olkalaukustaan. – Tämä ei ole tehdastyötä, hän sanoi. – Tämä on teetätetty. En kommentoinut muuta kuin pienellä äännähdyksellä. En liioin kysynyt, saisiko hän lukon auki. Tiesin jo, että hän onnistuisi.

– Tämä on yhteydessä jonkinlaiseen verkkoon, hän jatkoi. Taas hän otti välineen laukustaan ja skannaili sillä lukkoa. Kysyin, oliko verkko Thilmanin. – Ei, yksityinen. Ei viranomaisverkko, hän vastasi. Sanoin, että hän voisi avata lukon vaikka se lähettäisi tiedon tapahtuneesta eteenpäin. Hän nyökkäsi ja jatkoi työtään.

– Sopiiko että menen olohuoneeseen, minä kysyin seurattuani hetken vierestä. Rosalin vain ynähti vastaukseksi, joten vetäydyin pois. Olin jo vähällä avata verhot kun muistin, miksi ne oli suljettu. Eikä sääkään ollut niin hohdokas, minä ajattelin. Ehkä Rosalin lähtisi pian. Poimin aikakauslehden pöydältä ja luin sitä hajamielisenä. Useimmat artikkelit käsittelivät CC:n palautusprojektia.

”Eräs suurimmista haasteista on sosiaalinen hyväksyntä”, lehdessä kirjoitettiin. ”Päinvastoin kuin ehkä yleisesti oletetaan, helpointa sopeutuminen tuntuu olevan niin CyberCityn palautetuilla kansalaisilla, joilla on ennestään vain vähän siteitä niin kutsuttuun biologiseen kaupunkiin tai joiden siteet ovat pitkän oleskelun aikana katkenneet.” Sitten artikkelissa viitattiin tapaukseen, jossa palautuspersoona oli tullut takaisin juuri kesken perinnönjaon. Koska hänen kehonsa ei ollut koskaan kuollut vaan makasi yhä staasissa kaupungin säilössä, hän käytti tietenkin vanhaa henkilötunnustaan ja oli näin oikeutettu osaansa perinnöstä.

”Kävimme haastattelemassa palautettua, joka asuu vapaaehtoisten majoittajien luona. Hän kertoo, että on toistaiseksi ollut hyvin tyytyväinen. Hän kuitenkin painottaa, että osa elämästä jäi kokonaan palautumattomiin.”

Viimeinen sana jäi kaivertamaan mieltäni. Entä jos neiti Novak ei haluaisi palata – minne hän nyt ikinä oli mennytkään. Olin yhä itsepintaisesti sitä mieltä, että hän oli nimenomaan karannut, ei siepattu tai kuollut. Joskus ihmiset vain halusivat lähteä pois tai ylipäänsä lähteä vain jonnekin.

Minusta heillä oli siihen oikeus.

 

– Meidän pitää sopia maksusta, Rosalin sanoi. Hän oli ilmestynyt äänettömästi oviaukkoon olkalaukku olallaan. Säikähdin ja lehti putosi hyppysistäni. Se aukesi lattialle sivut irvokkaasti taittuneena niin, että avoimen aukeaman kuvassa oleva mies näytti olevan pelkkää päätä ja jalkoja.

Olin tehnyt virheen. Olin jättänyt Rosalinin yksin työhuoneeseen. Siinä hän nyt odotti ääneti, vaihtaen painoa jalalta toiselle. Ei hän ainakaan mitään suurensuurta ollut voinut laukkuunsa kätkeä, minä totesin. Hän vaikutti tyypilliseltä kapean alan spesialistilta, joita olin ammatissani usein tavannut. Sellaisten henkilöiden rehellisyyttä en halunnut kyseenalaistaa, sillä he olivat yhtä herkkiä ammattikunniastaan kuin minä omastani. Tai sitten Rosalin oli vain äärettömän hyvä bluffaamaan.

– Käteisellä vai luotolla, minä kysyin. Rosalin otti povitaskustaan kortinlukijan ja antoi täsmälliset, ammattimaiset ja varmasti valonarat tiedot. Itse käytin niin ikään korttia, jossa lukeva nimi ei ollut ainakaan Basinger.

– Teidän kanssanne on ollut mukava työskennellä, hän sanoi, teki jonkinlaisen kumarruksen tapaisen ja poistui. Odotin, että rappukäytävän ovi oli liukunut kiinni ja menin vasta sitten työhuoneeseen. Olisi se pitänyt tietää, ettei Quina käyttänyt muita kuin hienostuneita ammattilaisia. Enkä niinkään epäillyt Quinaa tai Rosalinia, vaan itseäni.

Työhuoneen laatikko oli lähes tyhjä lukuunottamatta kasaa lehtileikkeitä, uutistulosteita ja valokuvia. Pohjalla oli myös muistikirja. Lehteilin sitä nopeasti. Merkintöjä oli vain muutama. Neiti Novak oli ilmeisesti ryhtynyt pitämään päiväkirjaa, mutta oli joko huomannut ettei se ollut hänelle ominaista tai muuten vain kyllästynyt.

Tuntui luonnollisemmalta tutustua lehtileikkeisiin ensin. En jäänyt lukemaan itse artikkeleita, selailin vain otsikot läpi. Suurin osa leikkeistä käsitteli palautuspersoonia, tai niin aluksi luulin. Huomasin nimittäin pian, että joukossa oli myös muita – paremman sanan puutteessa – vähemmistöryhmiä käsittelevia artikkeleita. Liwanskin tauti, asettumattomien lihasten oireyhtymä. Useita artikkeileita aurinkotaudista. ”Aikamme vampyyrit!” kiljui eräs otsikko. Juttu näytti sensaatioportaalista kopioidulta.

 

Siirryin takaisin olohuoneeseen ja avasin verhot. Oli alkanut taas sataa. Koko lahti oli peittynyt sumuun. Päiväkirja oli halpaa paperia ja nidonta heikko. Jotenkin koko esine oli laadultaan asunnon vastainen, se ei sopinut neiti Novakin teetettyihin puvustoihin eikä gourmeteineksiin, jotka olin löytänyt jääkaapista. Kuitenkin jossain halvan päiväkirjan ja sen merkintöjen ja tämän asunnon ristiriidan välimailla oli Krysthina Novakin ydin.

Pohdin puutyötä työhuoneessa. Mistä se oli hankittu? Olin joskus nuorena ollut selvittämässä erästä taidevarkautta ja todennut, että taidemaailma oli minun makuuni aivan liian koukeroinen ja liian täynnä luovuudeksi naamioitua kusipäisyyttä. En tiennyt väärennöksistä juuri mitään, mutta työ olohuoneessa oli maallikon silmään näyttänyt ja tuoksunut puulta.

Ehkä voisin tuoda asuntoon vielä toisen spesialistin, tai kysyä asiaa neiti Novakin vakuutusyhtiöltä. Ryhdyin selaamaan päiväkirjaa. Ensimmäinen merkintä oli muutaman vuoden takaa, haparoivalla käsialalla kirjoitettu. Vilkaisin myöhempiä kirjoituksia ja huomasin käsialan parantuneen tottumuksen myötä.

”Kohta kaksi vuotta Krisin kuolemasta. Tänään raskas päivä, huomenna retki muistolehtoon.” Neiti Novak näytti karttavan verbejä. Kaivoin taskustani asiakirjakopiot, jotka olin saanut poliisilta. Ei, vanhempien kuolinpäivä ei tietenkään täsmännyt. Krisin täytyi olla Krysel Novak, Krysthina Novakin veli. ”Uutisissa juttu, jonka mukaan murhaajien tuomio saattaa lyhentyä uuden tautiluokituksen perusteella.”

Kaivoin kannettavan päätteeni esiin ja naputtelin poliisin tietokantaan pyynnön nimellä Novak, Krysel. Vastausta odotellessani luin edelleen. Neiti Novak kirjoitti aluksi paljon veljestään, mutta alkoi sitten kuvailla myös jokapäiväisiä tapahtumia. Hän mainitsi turvallisuuspäällikön ja sain sellaisen kuvan, ettei neiti Novak ollut hyvissä väleissä Lösöperseen kanssa.

Noin vuosi sitten neiti Novak oli määrätty uuden projektin pariin. Siirto oli ilmeisen mielenen, sillä hän oli kirjoittanut vihdoin päässeensä niihin töihin joihin halusi. Minun oli siis palatttava Thilman-yhtymän konttorille. Ehkä neiti Novakin työtovereista saisi enemmän irti kuin Lösöperseestä. Soitin ja sovin tapaamiset, ja linjan toisessa päässä oli onneksi joku muu kuin Lösöperse itse.

 

Illalla kotona luin vielä neiti Novakin päiväkirjaa. Muutama viikko ensimmäisestä merkinnästä hän alkoi käyttää verbejä ja muutenkin vapaampaa ilmaisua. ”Meillä on niin paljon tietoa”, hän oli kirjoittanut, ”mutta en kuitenkaan saa ikinä tietää mitä silloin todella tapahtui. Mistä Kris oli tulossa. Puhuttelivatko he häntä. Hänellä saattoi olla takki yllään. Johan sanoi että Krisin lempitakki oli kadonnut eikä hänellä ollut sitä yllään kun hänet löydettiin.

Hänet. Minun pitäisi opetella sanomaan ruumis. Poliisi piti minua varmasti idioottina kun kyselin takista.

Haluaisin tietää kaiken. Jos tietäisin, miten se auttaisi minua? Helpottaisiko se yksinäisyyttä? Töissä, nykyään kun pyydän lukuja ja numeroita, minusta tuntuu ontolta. Tieto tulee heti, data, minä teen siitä tietoa…

Kris on kuollut enkä saa häntä takaisin.

Kris on kuollut enkä saa häntä takaisin.

Kris on kuollut enkä saa häntä takaisin.

Jos kirjoitan sen sata kertaa päivässä, niin opinko vihdoin uskomaan että se on totta? Onko mikään enää totta? Tuntuu kuin eläisin kuplassa. Kuin jokin kalvo olisi pingottettu päälleni enkä voi hengittää kunnolla. Enkä tiedä mikä on todellista ja mikä pelkoa tai jotain muuta.”

 

Seuraavina päivinä harhailin, tein palapeliä pimeässä. Ei mallikuvaa, ei tietoa mitkä palaset sopivat ja mitkä kuuluivat aivan toisenlaiseen palapeliin. Täytyi esittää vertaus Quinalle myöhemmin. Hän rakasti metaforia. Hän viittasi itseensä usein verkoston keskeisimpänä solmukohtana.

Omassa verkossani oli tällä hetkellä vain yksi selkeä solmu, Kris Novak. Olin jo tottunut kutsumaan häntä Krisiksi ja oikea nimi tuntui oudolta. Viralliset tiedot antoivat vain vahvistuksen ja lisäselvityksen sille, minkä olin jo arvannut. Kris Novak oli nimittäin löydetty raadeltuna ja kurkku auki purtuna kadulta joitakin vuosia sitten. Oli hyvin todennäköistä, että päällekarkaajat olivat juoneet hänen vertaan. He olivat sairastaneet sittemmin tunnetuksen tullutta Kilmanin oireyhtymää, jota kansanomaisesti aurinkotaudiksi. Kantajia kutsuttiin rahvaanomaisemmissa yhteyksissä vampyyreiksi.

Papereista kävi ilmi myös Kris Novakin silloisen miesystävän nimi. Nopea vierailu henkilötietokannassa osoitti, että hän asui yhä kaupungissa. Kokeillaan nyt, minä totesin, ja lähdin matkaan jalan. Liikenne tuntui olevan täysin tukossa näinä päivinä. Olisin tietysti voinut mennä metrolla. Koska olin työväkeä, minulla oli etuoikeus kulkea maanalaisella. Luonnottomassa valossa kylpevät asemat ja tunnelit olivat kuitenkin aina kammottaneet minua.

Olin päättänyt pysytellä erillään mielenosoituksista, mutta kaupungilla oli suhteellisen hiljaista ja sain kulkea rauhassa. Aurinko paistoi ja levitti valonsa kiiloina pilvenpiirtäjien väliin. Olin ajatellut ylittää keskuskadun Flanagan-joen kohdalta, mutta silta oli suljettu. Joenpohjaa naarattiin taas.

Pysähdyin kaiteen viereen katselemaan. Poliisiteknikko seisoi pienellä lautalla. Nopeasti katsottuna näytti kuin hän olisi leijunut veden yllä. Hän käytteli naarausrobottia kaukosäätimen avulla. Aikaisemmin sillat oli pidetty auki myös poliisin tai muiden tahojen työskentelyn ajan, mutta joku heitti aina jotain teknikoiden päälle.

– Ne puhuvat, että koko joki kuivataan, kuulin jonkun selittävän kiivaana puhelimeen vieressäni. – Koko joki! Ensin patoaltaan annettaisin laskea… Uutisissa, kaupungin kanavalla, katso itse jos et – ensin patoallas tyhjätään ja sitten yläjuoksun sulut laitetaan kiinni. Ohjataan sivukanaviin tietysti! Ajattele mitä siitä tulee, koko Flanagan-joki!

– Siitä tulee jotain, mitä emme olekaan ennen nähneet, minä mutisin itsekseni ja lähdin kohti läntisempää siltaa. Pian päätin kuitenkin ottaa taksin. Selkää oli alkanut särkeä.

 

Johan Pliath avasi oven kysymättä, kuka olin. Asunnon ovella hän oli jo kääntynyt poispäin kun tulin sisään. Kun hän sitten kääntyi katsomaan, katse kulki kehoni ja vaateparteni ylhäältä alas ja taas takaisin ylös.

– Oliko meillä tapaaminen, hän kysyi ja etsi jotain, ilmeisesti kalenteriaan sitä löytämättä. – Ei sen niin väliä, kyllä sinut kuntoon saadaan, hän sanoi ymmärtäväisellä ja reippaalla äänellä.

– En tullut tänne muokkaukseen, minä vastasin. Ei ollut vaikea arvata, mitä Johan Pliath teki työkseen. Ovelta heti avautuva asunto oli täynnä kehonmuokkauslaitteita, mallinukkeja ja koruimplanttilaatikoita.

– Vai niin, herra Pliath vastasi ja hänen äänensävynsä kävi yhtä aikaa pelokkaammaksi sekä piirun verran hyytävämmäksi. Selitin, että asiani koski Krysthina Novakia.

– Mitä Tinasta, kysyi herra Pliath.

– Hän on kadonnut.

– Voi perse, sanoi Johan Pliath, istui alas ja oli hetken hiljaa. Kohta hän kysyi, miten kauan neiti Novak oli ollut kateissa.

– Kohta kaksi viikkoa sitten, minä sanoin.

– Mennään olohuoneeseen, pyysi herra Pliath. – Ei tämän roinan keskellä voi ajatella.

 

Olohuone oli aivan toista maata kuin herra Pliathin työtilat. Sisustuksen värit olivat lämpimät ja runsaat. Sohvalla oli muhkeanoloinen viltti, jota tulin koskeneeksi kuin vahingossa.

– Se on aitoa villaa, sanoi isäntäni ja kääräisi tottuneesti savukkeen. Sivupöydän laatikosta hän onki esiin askin, josta tarjosi minullekin. Kerroin yrittäväni vähentää.

– Niin minäkin, sanoi Johan Pliath ja vilkaisi savukkeettaan. – Joten ostin tällaisia korvikkeita. Jotain ihmeen geenimanipuloitua merilevää, johon on lisätty nikotiinia.

– Maistuvatko ne miltään?

– Vähän kuin nuolisi tuhkakuppia, hän sanoi ja huokaisi sitten. – Mutta halusit varmaan keskustella Tinasta. Krysthinasta tarkoitan.

– Mitä vain voisit kertoa heistä, minä sanoin ja kaivoin näön vuoksi muistilehtiön esiin. – Esimerkiksi perheestä.

 

– Vanhemmat olivat käsittääkseni tyypillistä alempaa keskiluokkaa, aloitti herra Novak. – En tavannut heitä koskaan. He olivat jo kuolleet kun tutustuin Krisiin. Kris ja Tina olivat hyvissä väleissä. He olivat hyvin läheisiä. Krisin puheista ymmärsin, että lähentyminen oli tapahtunut vanhempien kuoleman jälkeen. Tina oli silloin pitänyt veljestään huolta. Sama huolenpito jatkui aikuisiällekin.

– Tina työskenteli jo silloin Thilman-yhtymälle, hän jatkoi. Herra Pliath oli hyvä kertoja, tarina soljui hänestä ilman välikysymyksiä. – Kris oli taiteilija, sanoi herra Pliath ja teki kädellään kaaren, joka kattoi koko huoneen sohvan takana. – Hän sisusti tämän. Näit työtilani, ei minusta ole taloudenpitäjäksi. Enkä ainakaan osaa sisustaa.

Huomasin, että seinälle oli ripustettu samanlainen puutyö kuin neiti Novakin työhuoneeseen. Herra Pliath oli huomannut katseeni suunnan.

– Kris teki noita, hän selitti. – Hän saattoi lähteä materiaalinhakumatkalle satojen kilometrien päähän, vapaalle vihreälle vyöhykkeelle. Hän sai mennä yksin, Tina pelkäsi metsää ja minulla oli töitä. Yllättävää, miten tälläkin alalla aina vain riittää asiakkaita, kun on kuitenkin digitoinnint ja kaikki… Niin, Kris. Aina hän tuli takaisin, hyönteiset olivat syöneet häntä ja hän oli vilustunut. Kerran hänen keuhkonsa piti desinfioida itiöiden takia. Kerran hän oli myöhässä kaksi vuorokautta. Hän oli raahannut itsekseen kahta järjettömän kokoista tukkia, jotka oli kuulemma mahdotonta jättää käyttämättä.

– Elikö hän taiteellaan, minä kysyin.

– Kohtalaisesti, vastasi herra Pliath. – Joinakin kuukausina Tina joutui auttamaan. Mutta hän tekikin kaikkensa, jotta Kris olisi ollut onnellinen. Ja hän oli onnellinen. Hän oli tinkimätön ja hänellä oli tapana saada muutkin innostumaan. Tina piti häntä lähes pyhimyksenä. Olihan hänellä ärsyttävät piirteensä, hän oli välillä aivan liian kiltti ja hyväuskoinen.

– Entä hänen siskonsa. Miten luonnehtisit häntä?

– Tina… Tinan kanssa oli helppo olla hiljaa. Muistan kerran kun vain istuimme kahdestaan keittiössä ja söimme tuoretta pullaa. Kumpikin vain totesi pari kertaa pullan olevan hyvää. Muuta ei sanottu, mutta silti – se oli jaettu kokemus. Krisin kuolema mursi Tinan. Eikä se ollut vain normaalia surutyötä. Kris oli niitä, joiden katveessa oli helppo elää, niin elinvoimainen että se tuntui säteilevän toisiinkin. Pidin kyllä Tinaan yhteyttä, mutta sitten se vain lakkasi… Kris ei ollut enää välissä ja meitä Tinan kanssa oli yhdistänyt se, että paistattelimme Krisin hehkussa. Ja ehkä – ehkä en halunnut enää olla tekemisissä senkään takia, että Tina muistutti minua hyvistä ajoista.

Hän vaikeni ja tuntui punnitsevan jotain. Lopulta hän kysyi, oliko minulla aavistustakaan missä Tina oli.

– Ei, minä tunnustin, ja kerroin että ajattelin hänen olevan jossain piilossa. Herra Pliath kysyi, aionko viedä hänet takaisin.

 

Nyt minä punnitsin sanojani. – Minut on palkattu etsimään hänet, minä sanoin. – Palaaminen on hänen oma asiansa. Vaihdoin puheenaihetta ja kysyin, tuliko herra Pliathin mieleen ketään mahdollisia vihamiehiä, edes jotain pieneltä tai naurettavalta kuulostavia kaunoja joita neiti Novak olisi maininnut.

– Tohtori Libt, sanoi herra Pliath hetken emmittyään. – Se tutkija? – Juuri hän. Tina vihasi häntä. Enkä nyt tarkoita että Tina olisi ollut terroristityyppiä. Mutta hän ei koskaan oikein tuntunut palautuvan Krisin kuolemasta. Tohtori ilmaantui julkisuuteen aivan väärällä hetkellä.

Kiitin herra Pliathia ja nousin lähteäkseni. Työhuoneen ovella hän tarjosi korttiaan.

– Ei sillä että ajattelisin että sinua kiinnostaisi tämä, hän osoitti kehonmuokkauslaitteita. – Mutta jos vain voisit ilmoittaa…

Sanat jäivät roikkumaan ilmaan. Tähän asti kohtaamistani ihmisistä hän näytti välittömimmin kiinnostuneen Tinan kohtalosta. Otin kortin ja nyökkäsin. Huomasin vasta nyt, että hän oli sinutellut minua koko ajan. Koko ajan olin myös tuntenut oloni kotoisaksi. Siinä siis oli hänen taitonsa, ehkä suurempi ja tärkeämpi kuin hän itse aavistikaan.

 

Seuraavana iltana tapasin Quinan. Olin viettänyt hedelmättömän ja tylsän päivän Thilmanin tiloissa saadakseni selville ainoastaan sen, että kirjanpitoraportti ei ollut paljastanut mitään outoa. Sain myös tietää, että ennen katoamistaan Tina Novak oli työskennellyt CC:n palautusprojektin parissa. Koska hän oli ollut vanhempi työntekijä, myös yhtymä oli teettänyt tutkimuksen Krisin kuolemasta. Tulokset olivat olleet hyvin laihat.

– Menen huomenna tapaamaan sitä tohtori, Libtiä, selitin Quinalle. – Mutta en tiedä irtoaako hänestä mitään. Novak on saattanut uhkailla häntä tai sitten ei. Tämä koko juttu alkaa tuntua pimeässä haparoinnilta.

– Oliko Rosalin hyvä, Quina kysyi ohittaen täysin purkaukseni.

– Oli oli, ei kai tämä siihen mitenkään liity, minä äyskäisin ja otin pitkän kulauksen tuopistani. Istuimme hetken kireässä hiljaisuudessa. Sitten Quina sanoi, että oli aloittanut kehonmuokkauslääkityksen. En kysynyt, mikä hänestä oli tulossa. Näkisin sen kyllä aikanaan. Hänen ei liioin ollut tarvis selittää, että lääkitys sai hänet väsyneeksi ja ärsyyntyneeksi.

– Lääkitys ei ole pahin, hän sanoi sillä oli varmasti arvannut mitä ajattelin. – Vaan epävarmuus. Huolimatta siitä, mitä sanotaan – että kaikki on turvallista ja virheetöntä – vaan eihän se koskaan mene niin.

– Niin, minä sanoin. – Minua on alkanut turhauttaa, jatkoin. – Olen kai tulossa vanhaksi. Epävarmuus, se on pahinta, juuri niin kuin sanoit. Samaan aikaan yritän olla sortumatta ylimielisyyteen. Että olisin muka niin hyvä, että kaikki ratkeaa automaattisesti.

– Muistatko Vilbertin jutun, Quina kysyi. Sanoin muistavani ja vaikka tiesin mitä Quina vastaisi, annoin hänen muistuttaa itseäni miten juttu oli ratkennut. – Sata muuta poliisia olisi lopettanut koko jutun. Mutta sinä jatkoit. Eikä sellainen juttu olisi koskaan ratkennut logiikalla.

– Pelkään että tästä tulee urani ratkaisematon, minä tunnustin.

– Sittenpä voinkin kertoa sinulle saman tien, että CC veti vesiperän, Quina ilmoitti. – Ei jälkeäkään Krysthina Novakista tai hänen tunnetuista aliaksistaan. Thilman-yhtymä on sitä paitsi vetänyt toimistonsa pois Cyberistä jo vuosi sitten, heti sen jälkeen kun he olivat antaneet lausunnon jonka perusteella valmiustilaa nostettiin.

– Kaikki nuo mielenosoitukset, minä sanoin. – Kävelin mukana eräässä sodanvastaisessa muutama päivä sitten. Koska minusta tuntuu, että minun on sanottava että olen sitä vastaan.

– Marssimalla kadulla, Quina pisti väliin.

– Miten muutenkaan? En ole poliitikko.

– Ymmärrän kyllä, miltä sinusta tuntuu. En vain itse ole marssijatyyppijä. Varsinkaan nyt, kun lääkitys turvottaa kaikki niveleni.

Quina joi jotain uutta, vihreää juomaa joka näytti enemmän limalta kuin nesteeltä. Hän huomasi minun katselevan lasiaan. – Tämän pitäisi auttaa nivelkipuihin, hän selitti ja otti siemauksen. – Maistuu kauhealta, oli hänen tuomionsa.

– Se näyttää joltakin, mikä on kaivettu Flanaganin pohjasta, minä totesin. Quina repesi syvään, hytkyvään nauruunsa joka yllätti minut joka kerta. Nauroimme hetken ja jäimme sitten hiljaisuuteen.

– Oletko ajatellut mahdollisuutta, että neiti Novak olisi joen pohjassa, Quina palasi tapaukseeni.

– Jos hän on joen pohjassa niin ainakin saamme kohta tietää, minä vastasin.

 

Tohtori Libt otti minut vastaan pienessä, sotkuisessa toimistossa. Seinällä oli kehyksissä tavanomainen todistusten ja sertifikaattien kokoelma. Olin lukenut neiti Novakin lehtileikkeet läpi illalla ja löytänyt niiden joukosta tohtori Libtin lyhyet henkilötiedot.

– Mitä voin tehdä hyväksenne, hän kysyi ja nojautui taaksepäin tuolissaan, kädet ristittynä rinnalle. Varoasento, johon olin jo tottunut reagoimaan rentoutumalla ja muuttamalla omaa kehonkieltäni avoimemmaksi.

Hän oli nähnyt tapaukseen liittyvän työlupani ja väliaikaisen poliisikorttini. Olin näyttänyt myös yksityisetsivän lupakirjani. Uskoin, ettei tohtorin varautuneisuus kohdistunut niinkään minuun vaan oli luonteeltaan yleisempää.

– Sanooko nimi Krysthina Novak teille mitään, minä kysyin empimättä.

– Totta kai sanoo, tohtori totesi säilyttäen täysin fasadinsa.

– Olette siis tietoinen hänen katoamisestaan, minä sohaisin. Yritys saada palaset pelaamaan yhdessä. Osuma oli napakymppi, mutta seuraus yllätys.

– Oletteko tulleet pidättämään minut, hän kysyi. Hän ei ollut närkästynyt vaan ennemmin pelästynyt. – Sillä voin vannoa –

– Ei mitään sellaista, minä vakuutin nopeasti. – Meillä ei ole toistaiseksi syytä epäillä rikosta. Enkä usko että hän on kuollut. Hän on vain kadonnut ja yritämme – minä yritän löytää hänet.

Annoin tohtorin sulatella tätä hetken aikaa ja kysyin sitten, haluaisko hän selittää minulle reaktiotaan.

 

– Neiti Novak oli työni kiivain vastustaja, hän kertoi. – Mutta kumma kyllä, vain yksityisesti. Käsittääkseni hän ei koskaan vienyt mielipiteitään julkisuuteen, ei ainakaan minun tuntemilleni foorumeille. Ensin hän lähestyi minua postitse. Hän oli kirjoittanut pitkän selityksen moraalisista näkökannoistaan. Sihteerini lähetti hänelle vastauksena standardikirjeen. Pian sen jälkeen esiinnyin julkisuudessa ja vastustin oireyhtymästä kärsivien hammastietojen rekisteröintiä.

Vampyyritauti ei tainnut kuulua tohtorin sanavarastoon. – Jatkakaa vain, olkaa hyvä, minä kehotin. Muistilehtiöni tuli tietenkin mieleeni vasta tässä vaiheessa enkä enää viitsinyt kaivaa sitä esiin.

– Neiti Novak kirjoitti minulle uudelleen, tällä kertaa kotiosoitteeseen. Ihmettelin, mistä hän oli sen saanut tietoonsa kunnes sain selville hänen ammattinsa. Kirjeen sävy oli ennemminkin surullinen kuin agressiivinen. Koska kirje ei sisältänyt minkäänlaista uhkausta, en ilmoittanut siitä viranomaisille.

– Hän ilmeisesti otti teihin vielä yhteyttä, minä kysyin.

– Kyllä, tohtori Libt myönsi. – Se oli muutama kuukausi sitten. Olin juuri toiminut oikeudessa asiantuntijana. Tiesin kyllä hänen veljestään. Hän oli kuvaillut tapahtunutta kirjeessään. Kun hän soitti, hän itki.

Tohtori piti pienen tauon ja otti mukavamman asennon tuolissa. – En tiedä miksi en vain katkaissut puhelua, hän jatkoi. – Ehkä siksi että jostain syystä olin vakuuttunut, ettei hänellä ollut ketään. Että olisi parempi, jos hänelle jäisi tunne että olin kuunnellut häntä. Hän puhui enimmäkseen veljestään ja siitä, miten en voisi ymmärtää hänen kokemaansa menetystä. Lopuksi hän pyysi anteeksi. Minä annoin. Sain vasta myöhemmin tietää, että hän työskenteli turvallisuusalalla. Onko hän vaikuttanut rahoitukseen, sitä en tiedä. Enkä osaa kantaa kaunaa vaikka hän olisikin.

 

Yritin ajatella Tinaa. Miltä hän mahtoi näyttää itkiessään. Miten yksin hän oli mahtanut olla.

– Yksi kysymys vielä, tohtori. Kerroitteko neiti Novakin yhteydenotosta kellekään?

– Puhelinsoiton jälkeen kerroin tiedotus- ja turvallisuuspuolelle. Se on vakiintunut käytäntö.

– Ymmärrän.

– Teidän on uskottava, kun sanon että kukaan heistä ei – että meistä kukaan ei olisi voinut –

– Uskon minä. Saisinko kuitenkin heidän yhteystietonsa? Vain jos tutkintaa jostain syystä on jatkettava teidän suuntaanne. Kiitos.

 

Seuraavana päivänä lähdin Shitapekan hautausmaalle. Sanoin itselleni, että pidin vapaapäivän. Tutkimukset eivät edenneet eikä minulla ollut pienintäkään käsitystä siitä, missä neiti Novak piileskeli. Ehkä hän olikin ollut koko ajan kuollut, uponnut Flanaganin pohjaan, ja huuhtoutuisi esiin kun joki kuivattaisiin. Hän, ja samalla loppumaton määrä kaupungin kuonaa.

Mutta ei, en osannut levätä. Kaikki puhuivat minulle Kris Novakista, jopa tohtori Libt oli maininnut hänet. Herra Novakin tuhkat oli kapseloitu muistolaattaan Shitapekan muistomuuriin. Ostin keksejä ja hedelmäviiniä sekä kukan laskettavaksi haudalle ja lähdin matkaan.

Maksoin eväät ja matkan omasta pussistani. Tuntui väärältä veloittaa niistä kulukorvauksia. Matka oli helpointa taittaa junalla. Ensin kuljin Mia-linjaa etelään. Sitten matkustin kaksi pysäkinväliä vanhalla kehälinjalla vain siitä ilosta, että sain taas kerran istua junien topatuilla penkeillä. Kehälinjalta aloitin puolen tunnin matkan Shitapekaan.

Junassa oli väljempää kuin keskustan metroissa. Täällä matkusti opiskelijoita ja turisteja, vanhuksia lasten kanssa, harmaan työn tekijöitä. Vaunut olivat vanhoja, kiskoilla kolisevia malleja. Magneettijuna ei kulkenut Shitapekaan. Hetken ajattelin, että olin jälleen nuori eikä CC:tä vielä ollut, ei sodan uhkaa, olin nuori poliisi joka ei omasta mielestään elätellyt illuusioita täydellisestä laista tai järjestyksestä. Halusin vain löytää ne, jotka olivat kadonneet – Sanyan kukkulat alkoivat nousta horisontista ja pian juna sukelsi tunneliin. Pettävä nostalgia hajosi, katosi kuin pois puhallettu pilvenhattara. Olin vanha mies, vankina suuressa sellissä. Olin ehkä joskus haaveillut pois pääsystä minäkin, mutta selli oli laaja, kierrokset sen ympäri pettävän aikaavieviä. En osannut kuin etsiä, ja entä jos en löytäisi? Ja entä kun minun olisi joskus lopetettava? Jostain syystä en osannut kuvitella antautuva kehonmuokkaushoitoihin. Nuorennus, ehkä digitalisointi ja loikkaus uusiin aivoihin uudessa, ikinuoressa kehossa.

Eikä kehon tarvitsisi olla kokonaan vieras. Nykyään niihin osattiin jo siirtää ihmisen omia elimiä. Ehkä jonain päivänä tietoisuutta ei tarvitsisi enää korvata ohjelmalla vaan itse aivot voitaisiin siirtää toiseen kehoon.

Mitä minusta sitten tulisi?

 

Hautausmaa oli kauniimpi kuin muistin. Mietin, milloin olin käynyt siellä viimeksi. Jonkun asiakkaan hautajaisissa se varmaan oli. En muistanut enää nimiä, muistin vain jutun – kauhea juttu, jonka lopuksi olin ollut vähällä tulla ammutuksi. Täällä oli vielä lehtoja, ja ruohikko pidettiin hyvässä kunnossa. Vertasin mielessäni Shitapekaa ryteikköön, jota kutsuttiin keskuspuistoksi. Ehkä hautausmaa oli liian kaukana kaupungista tullakseen sotketuksi, epäkäytännöllinen toimiakseen asunnottomien yöpaikkana ja niin toivoin, sentään vielä jotenkin pyhä ollakseen houkuttelematta kaikenkokoisia ja -näköisiä huoria ja heidän asiakkaitaan.

Tai ehkä olin sattunut paikalle pettävän täydellisenä päivänä, sellaisena jolloin kaikki tuntui kultaisen auringonpaisteen rauhoittamalta. Valo viipaloitui puidenlehtien lävitse ja kiloitteli muistoseinien laattojen kaiverruksissa. Ihmisiä oli liikkeellä harvakseltaan. Kaikki kulkijat vaikuttivat omiin ajatuksiinsa vaipuneilta. Osa oli liikkeellä joukolla, mukanaan rituaalivälineitä tai muistokukkasia.

Etsin asiakaspäätteltä herra Novakin muistolaatan paikan ja kuljeksin hiljalleen harhaillen hautausmaan keskiosiin. Muistomuuri oli vankempaa laatua, sellaista johon tuhka muurataan laatan taakse pieneen kapseliin. Muistin yhtäkkiä, miten olin ollut valvomassa haudan avausta, ja vaikka kyse oli ollut vain tuhkista minua oli kylmännyt: näinkö mahdoton ihmisen on olla yksin? Vielä kuoleman jälkeenkin hänet kaivetaan esiin, vaikka hän on jo pelkkää tuhkaa ja muistoja.

Laskin kukat muurin juurelle ja lausuin mielessäni pienen ajatelman. En tiennyt, oliko Kris Novak edustanut jotakin uskontokuntaa. Ainakaan siskon asunnossa ei ollut näkynyt mitään merkkejä sellaisesta. Etsin Krisin laatan. Siihen oli kaiverrettu nimi, synnyin- ja kuolinpäivämäärä sekä suuri, vaahtopäinen aalto.

– Jos tietäisit, missä siskosi on, mahtaisitko kertoa, minä sanoin ääneen aivan hiljaa.

 

Sitten hän vain yhtäkkiä oli siinä. Näin liikettä lähelläni ja suoristauduin. Helmenharmaa jakku, hiukan vääränväriset housut ja toimistounivormuun kuuluvat avokkaat. Katsoin uudelleen eikä se ollutkaan hän. Tummat hiukset kehystivät sydämenmuotoisia kasvoja.

Hän se kuitenkin oli. Katsoimme toisiamme. Tiesin hänen tietävän. En tehnyt tai sanonut mitään.

– Sinä avasit laatikkoni, hän totesi. Minä nyökkäsin. Yhtäkkiä ilma tuntui rätisevän jännitystä. Lähtisikö hän karkuun? Ampuisiko hän minut? Ei, hän vain kysyi, miksi en ollut purkanut verkkoa. Ääni kuulosti samalta kuin satojentuhansien turistien, jotka vuokrasivat väliaikaisen kehon loman ajaksi. Laimean persoonattomuuden läpi kuulsivat ihmisen omat äänenpainot ja vaikeus muodostaa äänteet omalle keholle luontevalla tavalla.

Vastasin, etten aivan tiennyt. Miksi niin? Minun olisi tietenkin pitänyt purkaa verkko ja jäljittää vastaanotin, vaikka se olisikin ajanut hänet pakosalle. Joskus sitä vain toimii intuitiolla.

– Minulla on juustoa ja keksejä, minä sanoin. Neiti Novak käveli vierelläni penkille hieman sivuun muistoseinästä. Hän otti muutaman keksin ja hiukan juustoa ja selitti, ettei voinut syödä paljoa.

– Tämä keho on pienivatsainen, hän sanoi.

– Missä oma kehosi on, minä kysyin.

– Lyhytaikaissäilytyksessä, hän selitti. – Uskoin, että jäljet olivat piilossa.

– Ne ovat piilossa edelleen, minä sanoin.

 

Hän söi juustonsa pienin näykkäyksin ja taputti mahaansa. – Ei tämä ainakaan gastronomialomalle ole omiaan. Sitten hän kääntyi katsomaan minua, tutki minua tarkkaan kuin todella näkisi minut nyt ensi kertaa. – Tiesin kyllä, että he palkkaisivat jonkun hyvän etsimään. Mutta jos et löytänyt minua lyhytaikaissäilön kautta niin miten sitten?

– Sattumalta, minä sanoin, rehellisenä ja vailla ylpeyttä. Olin sanonut niin usein ennenkin, selittänyt usein niin tylsää ja raadollista ammattiani jännittävämmäksi, paketoinut oman ammattitaidon tajuamisen ylpeyttä näennäiseen vaatimattomuuteen.

– Suurin osa jutuista ratkeaa sattumalta, minä lisäsin. – Vai olisitko ollut täällä huomenna?

– Ehkä, hän vastasi. Hän antoi kenkien pudota varpaiden kannateltavaksi ja venytteli jalkojaan kohtisuoraan. – Olen täällä usein. Kuin odottaisin jotain. Jotain merkkiä.

 

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyi, aioinko viedä hänet takaisin.

– Varastitko yrityssalaisuuksia lähtiessäsi tai oletko välittänyt niitä eteenpäin nyt tai aiemmin, minä kysyin.

– En tietenkään, hän vastasi.
– Ei minun tehtäväni ole viedä sinua takaisin, minä sanoin. – Vaan etsiminen. Olen nyt löytänyt sinut.

Aurinko pudotti valonsa Shitapekan muistolehdon lehtien lomitse. Maisema oli loppukesän tummanvihreää ja valo kullankeltainen. Valo osui Tina Novakin salassa vuokraaman kehon tummiin kiharoihin. Tässäkin kehossa hänen ilmeensä tuntui olevan lempeä ja vähän surumielinen. Odotin, että hän sanoisi jotain, tekisi ratkaisun. Päätti hän miten vain, juttu oli joka tapauksessa ratkaistu.

– Flanaganin joki tyhjennetään huomenna, minä sanoin, sillä jostain syystä hiljaisuus kävi liian painostavaksi.

– Niin, kuulin siitä, hän sanoi. Hän vaikeni taas, yritti aloittaa lauseen mutta sanat tuntuivat olevan tiukassa. Hän katsoi pois päin. – Minä lähdin, koska tuntui kuin minusta olisi puuttunut pala, hän sanoi. – Minun oli päästävä pois.

Hiljaisuutta kului taas hetki, mutta nyt kun hän oli saanut sanottavansa ulos, minusta alkoi tuntua helpommalta. Krysthina Novakin kanssa oli kuin olikin luontevaa olla sanomatta mitään, ja toivoin että hänen olisi hyvä olla. Linnut etsivät keksinmuruja penkin alta, hyppelehtivät tikkujaloillaan ja kääntelivät nappisilmäisiä päitään hauskasti puolelta toiselle. Mursin vähän keksiä ja heittelin muruja. Useampia lintuja lensi niitä pyydystämään. Neiti Novak hymyili. Jokin oli muuttunut, hän oli tehnyt päätöksen.

 

– Mitä te teette huomenna, hän kysyi. – Jos haluaisin näyttää jotain… Näyttää teille, niin tulisitteko mukaan, hän takelsi. – Voimme mennä hyvissä ajoin ennen joen tyhjennystä, jos sen näkeminen on teille mieluisaa…

Hän jätti lauseen roikkumaan ilmaan. Hän oli varmaan tehnyt niin lapsesta saakka. Sovimme tapaamisen huomiseksi. Hän oli päättänyt selittää. Hymyilin kuitenkin vasta kun olimme eronneet hautausmaan juna-asemalla. Hän olisi saattanut käsittää sen väärin, niin uskoin. Saattanut ajatella, että hymyilin tyytyväisyyttäni, mestarietsivä. Hymyni oli surumielisyyden hymyä, ja ilon. Että työjuttu ei jäänyt tähän, että ehkä todella löytäisin Krysthina Novakin. Että hän antaisi itsensä löytyä.

 

Seuraavana päivänä tapasimme laitakaupungilla, lähellä tohtori Libtin klinikkaa. Neiti Novak näytti hermostuneelta. Sanoin, ettei minua oltu seurattu, mihin hän vastasi tunnistavansa Thilmanin kätyrit jo kaukaa. Oli kyse jostain muusta. Jostain syystä hänen hermostuneisuutensa tarttui minuunkin. Joskus minua alkoi työjuttujen jälkeen kyllästyttää. Silloin, kun kaikki oli jo selvää ja piti kuunnella selityksiä. Varastin, koska. Löin ja pakenin, minun oli pakko. Ymmärrättehän.

Nyt tunne oli erilainen. Kun Tina Novak puhui, hän tuntui pelkäävän jotain. Menimme sisään nuhjaantuneeseen mutta siistinä pidettyyn rappukäytävään. Ovessa oli minulle mitään sanomattoman säätiön nimi.

Keskellä käytävää neiti Novak pysähtyi ja kääntyi minun puoleeni. – Minun on näytettävä tämä jollekulle, hän selitti. – He näyttivät minulle… Ja minä ajattelen vieläkin joskus, että kuvittelin kaiken. Pyydän jo ennalta anteeksi, jos tämä järkyttää teitä.

– Olen nähnyt kaikenlaista, minä sanoin ja sain lauseen kuulostamaan aivan väärältä. Olisin halunnut selittää, mutta ovi käytävän päässä aukesi ja vihreään hoitohenkilökunnan muoviasuun pukeutunut henkilö viittoi meidät sisään.

 

Oven takana oli leikkaussalia ja toimenpidehuonetta muistuttava huone. Takaosa oli peitetty verholla, mutta saatoin kuulla sieltä ääniä joita en osannut määrittää. – Voitteko pukeutua näihin, meidät sisään ohjannut hoitaja pyysi maskinsa takaa ja ojensi meitä kohti kahta paperitakkia. – Tämä on varmasti se henkilö josta soititte, hän kysyi neiti Novakilta ja nyökkäsi minuun päin.

– Hän on käynyt tapaamassa tohtoria, sanoi toinen hoitaja ilmestyessään esiin verhon takaa. Hän tervehti minua nyökkäämällä ja neiti Novakia lausumalla tämän nimen.

– Ensimmäinen kohtaamisemme ei mennyt kovin hyvin, ensimmäinen hoitaja sanoi neiti Novakille. – Pahoittelemme ja –

– Näyttäkää vain seuralaiselleni mitä näytitte minullekin, sanoi Tina Novak jäähileitä äänessään.

Näytös alkoi. Kaduin, että olin sanonut nähneeni kaikenlaista. Pahinta olivat kuitenkin äänet – maiskahdukset ja ryystö, kun nuori mies joi. Isän hiljaisuuden huomasi vasta, kun kypärä oli poistettu ja hän istui ähkäisten aloilleen. Nuorempi mies alkoi taas osoittaa levottomuuden merkkejä. Hoitaja ohjasi hänet sivummalle ja antoi hänelle uuden pistoksen.

 

Neiti Novak oli ottanut minua kädestä. Hän puristi tiukkaan ja hellitti vasta, kun tahtomattani liikahdin siirtäessäni painoa jalalta toiselle. – Anteeksi, hän kuiskasi ja hellitti kädestäni kuin se olisi ollut tulikuuma. – Ei se mitään, minä vastasin ja taputin häntä käden selkämykselle. Ensimmäinen hoitaja tuli luoksemme ja toinen jäi hoitamaan isää ja poikaa. Verhoa ei vedetty eteen enkä voinut olla tuijottamatta, kun poika irrotti letkun poskestaan.

– Neiti Novak, he voivat elää purematta, hoitaja selitti rauhallisenväsyneellä äänellä. – Ja joskus, kun tekniikkaa on saatu kehitettyä tarpeeksi, he eivät enää tarvitse näitä monimutkaisia järjestelmiä.

– Saanko… Kysyä jotain, minä sanoin. Olin nostanut vapaan käteni ylös kuin koululuokassa.

– Olkaa hyvä vain.

– Miksi – miksi poski?

– Heitä voidaan syyttää pahoinpitelystä vain jos he ovat itse purreet jotakuta, neiti Novak sanoi hiljaisella äänellä.

– Neiti Novak, sanoi poika joka oli juuri juonut isänsä verta. Hän nousi tuolilta jolla oli levännyt ja tuli pari askelta lähemmäksi. Hänen paidallaan oli yhä punaisenkarvaita tahroja. Tina Novak kavahti taaksepäin. Hänen kasvonsa vääristyivät ja hän nosti etusormensa eteensä kuin se voisi karkottaa minkä tahansa pahan.

– Älä puhu minulle, hän sanoi ja kuulin, että hän pidätteli vihan kyyneleitä. – Sinunlaisesi tappoivat veljeni, he veivät Krisin minulta, älä sinä puhu minulle…

Hän olisi varmasti lyyhistynyt ellen olisi ottanut häntä kiinni. Keinotekoisten lihasten epätodellinen kimmoisuus tuntui oudolta niin kuin aina. Miten keho saattoi olla reagoimatta hänen hätäänsä? Neiti Novak puristui hetkeksi minua vasten. Hän nyyhkytti hetken ja sitten tunsin, miten hengitys tasaantui eikä hän enää puristanut minua niin tiukkaan.

– Neiti Novak, sanoi puolestaan nuoren miehen isä ja nousi huojahtaen tuolilta. Hän näytti pieneltä nyt kun verenkierrätin oli nostettu pois hänen harteiltaan. – Me – minä olen pahoillani veljenne vuoksi.

– Me voimme elää näin, poika sanoi. – Vahingoittamatta muita. Kunhan Libt vielä kehittää menetelmäänsä edelleen. Me voimme elää.

 

– He saivat selville, että Thilman tutki heidän rahoituspyyntöjään. Että meiltä oli pyydetty heistä selvitys, neiti Novak selitti kun poistuimme rakennuksesta. Sisällä, ennen lähtöämme, hän oli rauhoittunut ja sanonut hoitajille, isälle ja pojalle että tarvitsi aikaa sulatella näkemäänsä. – En ollut mukana projektissa muuta kuin esimiehenä. He pelkäsivät, että leikkaan heiltä rahoituksen. Minähän olin – no, te varmaan tiedätte kirjeistä ja puheluista.

– Tiedän, minä vastasin.

– He kutsuivat minut esitykseen. Samanlaiseen kuin te juuri näitte. Joku Libtin kollega, joka operoi ulkomailla. Kun näin sen, minä vain… Murruin.

– Miten pääsitte ulos tullista, minä kysyin.

– Pidin huolen, että kone laskeutui Thilmanin yksityisportille eikä yhteiskäytössä oleville. Vetosin yritysturvallisuuteen ja annoin terminaalissa henkilökohtaisen koodini.

– On helppoa ohittaa turvamääräyksiä silloin, kun on ollut itse luomassa niitä, minä sanoin. – Oletan, että niin vaihdoitte myös kehoa.

– Tietenkin, hän sanoi. – En nauttinut siitä. Minua pelotti, hän selitti. – Minun ei ole helppoa rikkoa rajoja. Mutta silloin se tuntui ainoalta, mitä saatoin tehdä.

 

– Kris puhui siitä paljon, hän jatkoi. Kuljimme kuin sanattomasta sopimuksesta kohti jokea. Väkeä oli liikkeellä runsain joukoin, mutta pääsimme eteenpäin poliisikorttini ansiosta.

– Kuinka taiteilijan on tehtävä juuri niin. Hän puhui rikkomisesta ja murtautumisesta ja sirpaleista. Ja aaltovoimasta.

Etenimme yhä tihenevässä ihmisten massassa. Kuljin edeltä ja näyttelin korttiani. Neiti Novak oli taas ottanut minua kädestä, tällä kertaa jotta emme hukkaisi toisiamme. Yläpuoleltani kuulin poliisihelikopterin säksätyksen. Päiden yläpuolella näkyi ihmisten kantamia kylttejä. Enimmäkseen ne olivat CC:n puolesta tai vastaan, mutta huomasin myös uskonnollisia symboleja ja viittauksia viimeaikojen poliittisiin kahnauksiin.

Pääsimme kuin pääsimmekin aivan kanavaa reunustaville kaiteille. Vedin neiti Novakin vierelleni ja vaiensin takaa kuuluvat protestit tiukalla mulkaisulla ja poliisikortin heilautuksella.

– En minä yleensä tee näin, selitin. – Heiluttele korttiani tällä lailla. Tuntuu vain tärkeältä nähdä tämä.

– En minäkään yleensä tällä lailla karkaa.

 

Hiljennyimme odottamaan. Kohta kuului kirskuntaa, väkijoukon kohahdus ja mekaaninen, huokaava ääni. Alajuoksun padot oli varmasti avattu, sillä Flanagan-joen vesi lähti kohisten juoksemaan kohti lahtea. Ilmaan lehahti levän ja mudan haju. Sinne tänne muodostui paikallisia pyörteitä, jotka pian hajosivat ja paljastivat isoja kiviä.

Pian joen pohja tuli näkyviin. Pinnan alta oli paljastunut levien peittämä, sekalaisten muotojen autiomaa. Pikainen katseeni tavoitti auton- ja pyöränromuja, jotain mikä näytti lastenrattaiden rungolta, lajittelematonta tavaraa joka oli alkanut lahota huljuvien levien joukossa. – Katso, osoitti neiti Novak vastarannan puolelle. Olin nähnyt saman niin monta kertaa, etten voinut erehtyä näystä vaikka olisin halunnut. – Mitä ne ovat, neiti Novak sanoi. Minun ei tarvinnut vastata, sillä huomasin että hän oli ymmärtänyt mitä juuri näki. Ainakin kolme ruumista oli kääritty muoviin ja upotettu kanavan syvänteeseen.

– Arvasin, että jotain tällaista paljastuisi. Mutta voiko siihen ikinä valmistautua, neiti Novak sanoi.

– Onko sinun paha olo?

– Ei. Toivon – toivon, että he ovat sellaisia, joita joku etsii.

Mietin, miltä muista katsojista mahtoi tuntua. Olivatko he odottaneet näkevänsä tällaista? Oliko joku toivonut näkevänsä tällaista? Jos oli, toivoin että heillä olisi paha olo.

 

Väkijoukko alkoi hajaantua nopeasti, osittain poliisin ohjauksesta, osittain siksi että osa ihmisistä selvästi halusi päästä pois. Odotimme neiti Novakin kanssa, että ympärillämme tulisi vähän väljempää. Neiti Novak ei irrottanut katsettaan ruumiista, vaan seurasi miten suoja-asuihin pukeutuneet poliisiteknikot kahlasivat joenpohjan mutaan ja ryhtyivät tutkimaan muovipaketteja. Pian heidän ympärilleen oli pystytetty suojateltta.

– Luulen, että haluan nyt kehoni takaisin, sanoi neiti Novak. – Ensimmäinen asia jonka teen on että syön kunnon aterian.

– Veljesi ystävä pyysi, että ilmoittaisin kun tiedän enemmän, minä sanoin.

– Johan? Tina Novak arvasi. – Voin soittaa hänelle itse.

Kättelimme ja hän kiitti minua kaikesta. En osannut sanoa muuta kuin että iloitsin hänen paluustaan. Hän vilkaisi vielä joenpohjaan pystytetyn teltan suuntaan ja katsoi sitten minua. – Kiitos. Tuntuu hyvältä tulla löydetyksi, hän sanoi ja kääntyi pois.

 

– Kiitos, neiti Novak, minä vastasin vaikka hän oli jo mennyt. – Tuo on jotain, mitä minulle ei ole taidettu koskaan sanoa.