Lyhytproosa: Pia Juslin

Menneisyyden vanki

Vanha nainen istuu yksin kahvilassa ikkunan viereisessä pöydässä. Vanhasta tottumuksesta hän on tilannut vihreää teetä, mutta ei ole koskenut siihen tarjoilijan tuotua sen pöytään. Ilmastointi humisee vaimeasti jossain etäällä ja pitää paahtavan kesäilman ulkona. Hän seuraa ikkunasta, kun nuoret naiset rientävät ohitse ohuissa kesämekoissaan ja sievissä korkokengissään. Jostain kantautuu poliisiauton sireeni. Katumuusikkojen soljuva musiikki tekee iltapäivästä eläväisen. Vastapäisen harmaan ja askeettisen kerrostalon jokaisen asunnon parvekkeen ovet ovat auki, pyykit kuivuvat pyykkinaruilla ja ihmiset siemailevat kylmiä juomia pienillä parvekkeillaan. Kerrostalo kätkee sisäänsä pyöreän avaran porraskäytävän, jonka seinät ovat rapistuneet vuosien saatossa. Nainen tietää että pyöreä porraskäytävä vie katolle asti ja sieltä näkee kirkkaat tähdet iltaisin ja koko pienen kaupungin loiston.

 

Kahvilassa on hänen lisäkseen vain kourallinen ihmisiä. Tunnelma on leppoisa ja hyväntuulinen puheensorina täyttää kahvilan. Vanha nainen näkee ikkunasta heijastuksen nuoresta naisesta, jolla on punaiset hiukset jotka ylettyvät aina leukaan asti ja hän maalaa huulensa punaiseksi. Sen jälkeen hänen silmänsä hakeutuvat takaisin lukemansa kirjan vaaleille sivuille. Naisella on yllään sinivalkoruudullinen kesämekko ja korea hattu päässään. Solakka vartalo ja maidonvalkea iho saa hänet näyttämään viehkeältä nukelta. Mies lähestyy häntä.

”Palaako?” mies kysyy ja ojentaa savukerasiaa. Nainen nostaa katseensa kirjasta ja katsoo hetken aikaa miestä ja ottaa sitten yhden savukkeen. Mies ojentaa sytytintä ja nainen saa savukkeen syttymään. Hän imee sitä tovin ja puhaltaa sitten hailakkaa savua ulos.

”Saanko udella mitä kaltaisenne nuori nainen tekee täällä tähän aikaan päivästä ja vielä ilman seuraa?”

”Ettekö te näe? Minä luen. Voisin kysyä teiltä samaa. Ja nythän minulla on seuraa.” Nainen puhaltaa viimeiset savut ulos ja painaa savukkeen tuhkakuppiin. Se sihahtaa ja sammuu. Mies nauraa.

”Tehän olette terävä kielestänne. Oletteko kirjailija?” Nainen pudistaa sievää päätään.

”Kääntäjä.”

”Vai niin. Saanko tarjota teille jotain?” Mies kysyy. Nainen katsoo miestä silmiin sanomatta hetkeen mitään.

”Yllättäkää minut.” Mies kutsuu tarjoilijan paikalle ja tilaa suuren kupillisen vihreää teetä. Kun tarjoilija tuo teen pöytään, hymyilee nainen huvittuneesti.

”Teetä?”

”Se pitää solunne nuorina ja mielenne terävänä. Ajattelin että teidänlaisenne kaunis ja hienostunut neitokainen juo mieluummin teetä kuin kahvia.” Nainen hymähtää ja siemaisee teetä.

”Nyt kun olen tarjonnut teille teetä, niin saanko udella missä asutte?”

”Lähempänä kuin arvaattekaan.” Nainen osoittaa vastapäistä rujoa kerrostaloa, ”entä mikä teidän  tarinanne on?”

”Olen taiteilija. Asun itse asiassa tässä aivan lähellä.” Mies ojentaa käyntikorttinsa.

”Maalaatteko tauluja?” Mies nyökkää.

”Jassoo. Haluaisitteko maalata minut?” Nainen kysyy uteliaana.

Mies hapuilee savukerasiaa ja tarjoaa sitä naiselle. Nainen kieltäytyy. Mies noukkii rasiasta yhden savukkeen ja asettaa sen huuliensa väliin.

”Mikäpä ettei. Tiedätte missä asun.” Mies sytyttää savukkeen ja nojautuu taaksepäin tuolissaan. Tarjoilija saapuu paikalle ja katsoo vuorotellen miestä ja sitten naista.

”Oletteko te kunnossa rouva hyvä?” Tarjoilija ottaa jäähtyneen vihreän teen pöydältä ja asettaa sen tarjottimelle. Vanha nainen havahtuu.

”Näittekö te mihin se nuori mies lähti seurastani?”

”Rouva hyvä, mutta tehän olette istunut yksin koko iltapäivän.” Tarjoilija katsoo vanhaa naista huolestuneena.

”Mutta minä aivan varmasti näin hänet. Minähän juttelin hänelle ja hän tilasi teiltä vihreän teen minulle.”

”Te itse sen tilasitte, rouva hyvä.” Tarjoilija pahoitteli ettei voinut auttaa sen enempää. Hän otti jäähtyneen teekupin pöydältä ja asetti sen tarjottimelle. Vanha nainen pyysi tarjoilijaa jättämään sen pöydälle.

”Mutta tämähän on aivan kylmää jo. Haluaisitteko että tuon teille uuden?”

”Ei kiitos. Näin on hyvä.” Tarjoilija katsoo hetken aikaa vielä naista ja poistuu sitten paikalta.

”Suonette anteeksi, neiti hyvä, mutta minun täytyy poistua. Tapaamisiin.” Mies kumartaa ja suutelee naisen kättä hyvästiksi.

Vanha nainen hivelee kädellään kohtaa, johon hänen miehensä oli viisikymmentä vuotta sitten antanut suudelman heidän ensitapaamisella. Nyt hänen kätensä ovat vanhat ja ryppyiset. Ajan kuluessa kuihtuneet. Mihin aika oikein katosi? Ilmastointi humisee vaimeasti ja syöksee viileää ilmaa kuuman tilalle. On yhä myöhäinen iltapäivä ja elämä kulkee omaa rataansa. Vain vanha nainen on jättäytynyt menneisyyden pysäkille.