Lyriikka: Heidi Toivonen

Runoja

1.

 

Idän kylässä tyttö on merkitystihentymä,

välttää puhumasta lauseilla. Hänen nenänsä etenee

suorasti poikki, jalkansa suhisee suonikohjuja,

rakkauden asiaa, kaapin päälle työhuoneeseen

unohtunutta kanaalintakaista keramiikkaa,

esitettyjä ruusuja, jotka hänen mentyään puhuvat

keksittyä kieltä. Tyttö on paras poissa,

ikävöidään aukkona. Kierona näkyy, täytenä

tammenlehtien politiikkaa. Tätä taloa ei jaeta

eikä maailmaa hennoisi jättää vielä.

 

Hänen ei tule ajatella väsymystään liikaa,

kuuliainen sydänala sykkiköön auki

kuin naapurin yskivä stereolaitteisto,

joka varastaa hänen vähäiset unenlahjansa.

Mustemeressä hän miettii miten kirjoitetaan

se, miten kirjoitetaan, kun kulmahampaat

särkevät posliiniyötä ja kaikkialla siintää takapajulaa,

pakko-oireista peltokaavaa. Koskemattomana

hän odottaa halkaisijaa ja leivonnaisia,

kermavaahdon rajua mekaniikkaa

tekemään hänestä lanteet, navan, kauhun,

iskostamaan veren iholle. Päivystävä jano,

hän antaa tehdä itsensä mutta hiljaa,

välttäen juurettomasti skandaaleja, kliseitä,

junanvaunuja ja lounastaukoja. Hän kohoaa

turkoosissa taivaanrannassa kuin lasinen terassi

heijastaen itsensä pois, riippuen murattia,

kaukalokaupalla petuniaa, rikasta maata,

jalkapohjien standardoituja lauseita ja omannäköistään

tyhjenevää mysteeriä. Käsi kädessä illan kanssa

hän jotenkin nöyrästi ryhtyy. Äiti hämärä.

 

 

2.

 

Miehen lapaluut ovat sivistyssanakirja,

hänen kämmenissään nitisee pylväikön pöly,

jalkapohjista oppii yksikkömuotoisen singulariteetin.

Nainen ei uuvu, hän kaivaa hiuksistaan harakanpesän

ja sallii linnun kantaa sinne kimallusta,

nyökkii itse uutterasti päivistään kiitollisena,

hautoo sanomattomasti.

 

Kun persialaismatolle sytytetystä kynttilästä

tulee sota, se sammuu. Siis varokaa valokuvianne,

taksikuitteihin repäistyjä tunnustuksia iäisyyksien takaa,

kuihtuneita rakkauksia, toisia ihmisiä toisine painoineen

jotka eivät raskauta enää tässä elämässä,

kerran irti veistettyjä raajoja, jotka lepäävät

muistin formaldehydissä, tuskin sätkimättä;

olkaa tyhjyyttä täynnä, ettette tuulisi.

On helmiä ja roskaa, tehkää enemmästä roskaa.

Älkää hellikö mielen tarpeistoa, seisokaa suorana

ja kädet sivuilla.

Älkää tietäkö mitään.

Nainen on täysoppinut, kääntää miehen sivua.

Tämä vanha suloinen kuvio kuin suolaa,

perinteinen sydän. Ensi kerralla, hän vannoo,

jään luokalle, opetan tavoille itse. Ensi kerralla

on puhdasta ja pimeää, selkärangassa rautaa

ja suussa kovaa luuta. Kelpo rakkauskurssi,

hän valmistuu sormet syanidissa,

lisenssoitu kärsimään täydemmin. Aletaan.

 

 

3.

 

Melskeinen päivänpaiste, luitasi yritän kuulla,

ihoasi, surujasi, hampaitasi ahnehtia

kadotakseni kauas. Murehtija

kuorii esiin toisen vaivat, nakertaa

kuin vanha koukkuleuka, jauhaa, pureutuu.

 

Väsyttyäni istun laiturilla hiljaa.

Aurinko kirpaisee kaislikoita,

huojutaan.

Tyhjennetyin taskuin, nenäliinanrippeet kivillä,

unet nähneenä, silmät hiekkaa. Siinä

mikä jo tässä käydessään meni

olin silmät sysiyötä, posket levällään.

Siinä unohdin muistaa, riimitellä sääret

osumaan säkeiden kuoppiin. Jokin ehti.

Kaatui merta, kalaa. Nyt tälle hautausmaalle,

aikaisiin vainajiin, umpeen kasvaneeseen murattimetsäänkö

pitäisi veitsen kanssa tuoda valo.

 

Kun kengät olkapäälle heitettynä tulen täältä takaisin

ei ole mitään takaisin tulemista.

En tule löytääkseni sinusta, tulen etsimään,

ja karannut kiuru kerrostalon ullakolla

rääkyy samaa asiaa, savu tuoksuu sisäpihalla,

sen puuhun on kiivennyt kuu. Tartu sen terään,

tule käymään.

 

 

4.

 

Ilta kipristeli jo varpaitaan,

ikkunoiden alla vielä vapaat rullaluistelijat

naarmuttivat asfalttia kovilla polvillaan.

Toukokuun pisteliäs kieli nauroi,

nauroi, ja näiden sepelikasojen halki

avaan kirjan sivuilta sinulle unen,

maksusta siipien kantamaa vastaan.

 

Ovella hän on hengästynyt ja tuore,

kiipeää maailmanlopun ropinasta halogeenilampun alle.

Vettä, saippuaa, keittoa suoraan kattilasta,

osallistun tähän outoon jumalanpalvelukseen

kädet sylissä seuraan kuusivuotiasta.

 

Hänen poskillaan kypsyy valkeita kuulaita,

hiuksien oljissa rapaa ja hiirenpapanoita, taskut

sammakonkutua. Miten vanha hän on,

otsalta rypistynyt kuin lähettämätön kirje.

Hellyys on sairasta,

poden häntä tässä hämärässä

sateen piiskattua sähköt sammuksiin.

En ole äiti,

en vaimo,

ei mitään tekemistä niissä asioissa,

linkeissä suuriin sukuihin,

mutta olen tänään tarpeellisin iho,

ja jokin kasvaa kattoikkunasta taivaan iirikseen,

sulkee untuvaisen mytyn katseeseensa

luomien portit, ja ne kaviot, unissa pölyävät.

 

 

5.

 

Nimesi törmäilee seiniin ja puhkeilee hitaasti;

kahvikupin terävissä ääriviivoissa isoäidin ruusut

piikittävät posliinia, jokin kapioarkku kantaa kyyneleitä.

Kirjeissä kohtaavat korkeaotsaiset nuoret,

ja katonrajasta metsästetään vielä kesäkuu.

 

Sinä olet täällä hatunreuhkan koiranputkessa,

noidannuolen kapinassa, mykkäkoulussa pyhäpäivänä,

silmien muodossa, ohuissa hiuksissa, hermoissa

heikoissa

jaloissa, joiden suonissa röyhkeä kipinä virtaa,

olet täällä, kiittämättömänä, tunkeillen,

ja sillalla pyöräilijä nojaa hetkeksi kaiteeseen,

jättää ajatuksen ajattelematta.

 

Minun lattiani ja seinäni sinä olet,

maadoitettu tähän multaan, parkkipaikan

mustaan kaikuun. Minun johtoni pistokkeisiin,

se sähköisku lapsen löydettyä sukkapuikon.

Kotinsa tiedettävä, avoimimmat ovet.

 

 

6.

 

Kumartelet pientä natisevaa hirviötä, arkkijumalaa,

vääntelehdit nihkeissä lakanoissa aamun kallistuessa

noenharmaasta pikarista kuin tahmea tuomio:

suoritetaan asiaankuuluvat liikkeet, sähköjohdot virittävät

taivaan kahteen kastiin, jossain roikkuu varis, miettii,

yskii pahoillansa.

 

Levysoittimella jääpuikkonainen, jota palvotaan silmät puoliummessa

kahden tunnin unien alttarilla lepää rappukäytävän oodi,

se mitä en saanut vaikka ansaitsin.

Sopimuksen rikottu osapuoli ajaa rekkaa Pohjanmaalla,

liirto veistää, sulkeutuvat ympyrät lunta kasvavalla pellolla.

Galaksintakaisten vieraiden kuvioissa

taattu astraalinen etäisyys.

Greta Garbona poltan tupakkaa, väistyminen muille viisainta.

Joutsen nuokkuu avannossa, kaislat kujertavat,

minä peittoan,

peityn taljaan aavikolla kuin hullu prinsessa,

kukaan ei tule hakemaan minua kotiin.

 

Määrittelen etäisyyden solisluilla ja savulla,

päivät virkistyvät maljakossa kuin nuupahtaneet ruusut:

en olekaan vettä, onkin kypsä ja kylläinen aika,

jokin ennustamaton humala, jossa luovun vääryydestä

hartaat poskipäät täynnä puhtautta.

Ei kenenkään poissaolon turpea tyytyväisyys,

simpukan kiertyminen kohinaansa

tässä klassisessa sekajätemeressä, jonka takaa

ne sanovat: se muuttuu, paranet, tulee kevät

ja aurinko ja tivolinlaitteet keskuspuistoon,

ja kakarat saavat hiekkaa kenkiinsä ja työntävät nenäänsä helmiä,

ja vaikka et usko uskoon, usko edes: ihminen

ei voi olla korjautumatta. Tämän jälkeen

näet lumessa lumen,

ja Mechelininkadun tylyssä rekka-autossa

tuhat kuutiota lähdevettä, jonka pisaroissa

atomien välillä leviää vilvoittava avaruus.

Kaikki liittyy maagisesti yhteen: eeppinen surupusero

purkautuu ohuiksi hiuksiksi, niissä rimpuileva

tajuaa lamaantua, lakata kiertämästä itseään tiukempaan

ja iltapäiväruuhkassa meihin putoaa jokin sanomaton valo.

 

 

7.

 

Tässä tarvitaan vähän mielikuvitusta

koska sitä merta ei nyt ole.

Itä-Helsinki, japanilaisessa puutarhassa

lastenvaunujen kuomutetut aallot

sunnuntaipäivänä yksinäinen hukkuu kuitenkin,

roikkuu musteen lupauksissa,

kymmenen tunnin päässä yhteisistä lakanoista:

Roihuvuorta lähimpänä on tänään Las Vegas,

ja pelaajan silmät saalistavat vierasta mannerta

kuivuudessa kirsikkapuiden alla.

Viheliään pinkissä sateessa runoilija kastetaan.

 

Kivien tyynet rivit odottavat kumoamista,

kartta levittyy keidasta esittävään lähiöön

sen reunoilla rukoilen järistystä, poikki

yhdeksäntuhannen mailin juoksee kolmevuotias

paperisen päivänvarjon kanssa vastavalosta vinoon.

Teen tulevan:

olkoon kevät, huolimatta.

 

 

8.

 

Metsästä muuttava tajuaa: on aina ollut aukeita,

kaljuja valkoisia päiviä, aaltoilevia pystyjä kuutamoita,

ja niihin sopivaksi veistettyjä surmansuita, hammasjuurta,

latvain läpi kurottavaa kulmaluuta, korkeasta kaatuvaa

nöyrää, ihonmyötäistä matalaa.

 

Hän vaelsi sinussa kuin aave, nuoli nurkat happokielellä,

jätti lähtiessään keittiönpöydälle oman iltarukouksensa,

ja ammattiauttaja kuuli kaksitoista tarinaa hänen silmistään.

Hänen nimessään lyöt rystysiä rappaukseen, metsästät nyrkkiisi

vielä lentäviä varpusia tällä betonisella pellolla,

jossain katedraalissa hoet itseksesi

turistien ja rukoilijoiden selkämeressä

sanoja kuin suolaa: hyvästi, hyvästi ja kiitos,

ja portaat päivänvaloon kaksi kerrallaan kuin teinipoika,

keventyneenä, suonet vielä vierasta vettä.

 

Hän tulee aina asumaan täällä, kaivamaan kylkeesi

murtuneen leuan muotoisen kuopan, sängyn alle mandoliinin

ja Unien tulkinnan mentävän aukon, mutta se

kuuluu sopimukseen, kasvaa pyörteileväksi kuvioksi

kylpyhuoneen peiliin, johon lapsi työntää sormensa,

saa sähköiskun, parkaisee, ja niin on tämäkin maailma

nähty puhki. Sotilas on niin vapaa kuin koskaan voi:

astumaan saappaallaan uuteen sotaan, jakamaan veitsiä,

paljasta niskaansa.

 

 

9.

 

Tänään kevät lainehtii, ikkunalaudalla toukka

tekeytyy perhoseksi täysin siivin.

Autonrenkaat kaartavat keinuissa taivaalle,

viistävät valkeaksi taivaan. Poika

hyppää avain kaulassa tytön hiuksiin,

kumisaappaat ahmaisevat asfalttipihaa.

 

Painan pysäytysnappulaa; loppuiäksi

kelpaisi juuri nyt.

 

 

10.

 

Me puemme sinua, me valkoiset murheet:

kainosti valuvat kuin keittiönverhot, ryppyjä

kaappeihin unohtumisesta. Me peittoamme sinut,

kääräisemme kuin tuuli viljan. Loppumattomasti

joku pellavan takana lauleskelee kaloista ja puista,

valuttaa tutusti kirpaisevaa kuvausta.

Sinä tunnet itsesi alastomaksi ilman meitä,

etsimme vartalosi muodon vanhasta muistista.

 

Me riisumme sinua, me vihreät murheet,

kiipeämme keittiön kaakeleina viidenteen kerrokseen,

kalkkilaivat uivat selkämerellä

ja ilman meitä sinä tukehdut ikkunaasi,

kuivut ilman näitä tyrskyjä kuin sanomalehti.

 

Peilisi on meidän,

vuoteesi myös,

varjosi pehmeät ääriviivat

lainaavat meiltä valon.

 

 

11.

 

Kiteitä silmät

kuin haaksirikkoutuneet lapset

kalliolla ahmii tuuli hiuksia,

taivas on rotko.

 

Hänen kätensä siimaa,

jäätävä suola hakkaa mereltä ihon irti.

Jalat taipuvat hellästi,

kantapää kuin tämä kamara.

Rakastaminen

niin helppoa kun sitä ei osaa.