Michel Houelleubecq: Maasto ja kartta

Korroosion elinkaari
media (2)
  • Michel Houellebecq (suom. Ville Keynäs)
  • Arvio: 3
  • Julkaisija: WSOY
  • Ilmestymisajankohta: 2011

On tuskin liioiteltua väittää Michel Houellebecqin uutta julkaisua kansainväliseksi tapahtumaksi. Ranskalaisen kirjallisuuden tunnetuin nimi on nostanut uudelleen muotiin ranskalaisen kyynisyyden ja misogynian perinteet, joita ovat kunniakkaasti edustaneet esimerkiksi Markiisi de Sade ja Louis- Ferdinand C´eline.

Houellebecq on edeltäjiensä tavoin käsitellyt modernin ajan muutoksia, erityisesti uskonnon ja seksuaalisuuden roolinvaihdoksia, avoimen vihamielisesti. Häntä on ylistetty Camus’n ja Sartren perilliseksi, joka kuvaa väkevästi amoraalisuuden ja vapaan maailman aiheuttamaa syrjäytymistä ja tunneköyhyyttä.

Monien tavoin olen itse kokenut kirjailijan tuotannon lähinnä pettymyksenä. Ranskan suurin on vain masokistinen viihdyttäjä, joka antaa länsimaalaiselle lukijalle pistoksen sitä väkevää itsesäälin lietettä, jota hän ilmeisesti kaipaa tunteakseen sydämensä yhä liikkuvan. Houellebecq raaputtaa länsimaista ruostetta side silmillä: hän on tarpeeksi älykäs tiedostaakseen vakavat ongelmat, tarpeeksi narsistinen kirjoittaakseen ongelmista autofiktiota mutta liian toivoton hahmotellakseen raunioidensa juurille uusia mahdollisuuksia. Uusin teos Maasto ja kartta (La carte et le territoire) on näihin tuntoihin verrattuna miellyttävä yllätys. Menneiden teosten sokea nihilismi on laantunut melankoliaksi, joka päästää jopa hieman valoa näköalattomaan keskusteluun kulttuurin kehityksestä.

Teos esittää pääpiirteissään taiteilija Jed Martinin elämänkaaren syntymästä kuolemaan. Jed Martin on tulevaisuuden taidehistorioitsijan näkökulmasta eräs 2000-luvun merkittävimmistä taiteilijoista, jonka läpimurtoteos, sarja suurennoksia Michelin-kartoista, ravistelee aikansa läpikaupallistunutta taidemaailmaa. Jed on jälleen kerran kirjailijan omakuva, joka ei maineesta ja rahasta huolimatta saa muutettua jo varhain syntynyttä vastenmielisyyden ja vierauden tunnetta, jota hän kokee ihmiskuntaa kohtaan. Jed ystävystyy kirjailija Michel Houellebecqin kanssa maalattuaan tämän muotokuvan, mutta joutuu pian auttamaan poliisia selvittämään tämän raakaa paloittelumurhaa.

Teoksen tapahtumat keskittyvät lähinnä Jedin uraan ja lähimpiin ihmissuhteisiin. Houellebecqin jokaista teosta leimaa käsittämätön viileys ja etäisyys, joka viiltää hahmojen välille valtateiden pituiset välimatkat. Vaikka arvostan tyylikeinon tehokkuutta, sen konkreettinen vaikute on kaksipiippuinen. Houellebecq markkinoi objektiivista, empiirisesti mittaamalla havaittavaa nihilismiä, jonka ikään kuin kuka vain, oli ihminen sitten kuinka typerä tahansa, voi havaita. Jokainen yksityiskohta, johon hän sormensa osoittaa, on rappion oire. Eräs oire tästä ovat loputtomat tuoteluettelot, jotka ovat yksi nykykirjallisuuden kuluneimmista maneereista. Silti romaanin kertoja, jonka vaiheet lihallistavat argumentit, on liian kaukana sekä omasta henkisestä että kanssaihmisten todellisuudesta, jotta hänen onnettomuudellaan olisi hedelmällistä keskustelua herättävää vaikutusta.

Karttaessaan sosiaalisia suhteita Jed ei koskaan pääse osalliseksi maailmasta, jonka arvoihin hän ei sopeudu. Kun päähenkilö käyttää varallisuutensa viettääkseen täydellistä erakkoelämää, hän valitsee kärjistetyimmillään ainoan näkökulman, jossa hän on viihtynyt: yksinäisyytensä. Kantavana tyylikeinona etäisyys on viety äärimmilleen: teos on liian misantrooppinen sanoakseen tosiasiassa yhtään mitään. Jättäessään yhteiskunnan rauhaan se luovuttaa yhteiskunnallisen puheenvuoronsa. Lyhyesti sanottuna Houellebecqin uusin on aikaisempiin teoksiin nähden ongelmallisen henkilökohtainen.

Kirjan kantava teema on: ’’Kartta on parempi kuin maasto.’’  Uutena aiheena Houellebecq on nostanut esiin maaseutuun kohdistuvan nostalgian. Hän asettuu kaupungistumisen kysymyksessä molemmille kannoille: toisaalta hän on provinsialismin vihollinen, toisaalta suurkaupungit, eritoten Pariisi, ovat hänen romaaneissaan totaalisen autiuden näyttämöitä. Ratkaisuksi nousee taantuminen. Sekä Jedin että Houellebecqin hahmot kaipaavat takaisin kotiseudulleen ja lapsuudenkotiinsa, vaikka myöntävät heti perään kaipauksen lapsellisuuden ja ajankulun peruuttamattomuuden. Funktionalistinen karttapiirros on oiva metafora maailmasta, jossa etäisyyksiä ei ole. Keskeisille hahmoille ainoat todelliset etäisyydet ja syvyydet, aito maasto, on lähtökohdissa, kotiseudulla. Houellebecq ei kirjoita niinkään julkisuuden pakenemisesta kuin kaipuusta “kartan ulkopuolelle”, paikkaan, jossa on vielä mahdollista kokea aitoja tunne-elämyksiä, kenties jopa yllätyksiä. Ironista kyllä, kirjailijan hahmo murhataan juuri lapsuudenkodissaan.

Lahjakkaimmillaan Houellebecq on terävä filosofinen ajattelija. Tällä kertaa terä kaivertaa kuvataiteen kenttää ja esteettisen arvotuksen kaupallistumista. Romaanin aloittaa kuvaus maalauksesta, jossa Bill Gates ja Steve Jobs ovat vangittu klassiseen hovimuotokuvien tyyliin. Taidemaailma on palannut kuninkaiden ja mesenaattien aikaan, jossa suosituimmat aiheet ovat talouselämän legendojen reproduktiot. Keskeiseksi kysymykseksi nousee kuvan ja kuvattavan suhde sekä niiden väliin jäävä syvä ja harmaa alue, jossa arvot ja halut käyvät taisteluaan. Hieman ikävystyttävää kyllä, jokaiseen romaanin esittämään pohdintaan on yksi vastaus: raha. Houellebecq satirisoi kehityskulkua maltillisesti, jopa hivenen kliinisesti. Hän näyttää, millaiseksi taidemaailman ideologinen perusta kutistuu, jos talouden kieli määrää menestyvät trendit. Lopulta taiteessa ei ole sankaritarinoita, kuten ei muuallakaan. Päähenkilö ymmärtää, että hänen menestyksensä oli vain onnenpotku, kysynnän ja tarjonnan komea yhteensattuma. Taiteen, joka rakentuu rikkaille mytologioille ja aatteille, huipulla yhteensattuma on aikanamme ainoa arvokas tarina.

Houellebecq palvoo, ironisesti tai tosissaan, materiaa ainoana ihmistä suurempana ja täydellistävänä olomuotona. Hän kiinnittää neuroottista huomiota tuotteiden, autojen, viinien ja asuntojen kuvailemiseen. Uransa alussa Jed kuvaa pakkomielteisesti erilaisia esineitä. Jed ja Houellebecq eivät lue lehtiä, mutta sitäkin ahkerammin tuoteselostuksia. Romaanin selkää puistattava tunnelma syntyy, kun Houellebecq korvaa elävän dialogin ja tunnemaailman kuvaukset kuolleilla pinnoilla ja vuoraa kohtauksensa elottomien ja mykkyydessään vastenmielisten kojeiden läsnäololla. Romaanin maailma on surumielinen, lähinnä kuolleiden asuttama planeetta, jossa etäisyyksiä ei ole mutta yksikään paikka ei ole vierailemisen arvoinen.

Houellebecqin ongelma on tämän vakavan mutta kovin itsestään selvän uhkakuvan venytetty maistelu. Aikaisempiin romaaneihin verrattuna hän on ottanut sovittelevamman linjan ja jättää avoimet hyökkäykset minimiin. Jopa naisviha hämmästyttää poissaolollaan. Houellebecq on edelleen taitava nihilistisen maailmankuvan elävöittäjä, mutta antaa tällä kertaa sijaa toiveille ja haikeudelle. Kerronta on pohdiskelevampaa ja filosofisesti antoisaa. Kaikesta huolimatta romaani jättää jälkeensä tyhjyyden tunteen. Houellebecq puhdistaa pöydän, ja se siinä on, puhdas pöytä.

Maasto ja kartta on vetäytyvän, jo parhaat kannanottonsa tehneen ajattelijan teos. En ihmettelisi, jos se jäisi Houellebecqin viimeiseksi. Vaikka teos on kirjailijan antoisin, Houellebecq pysyttelee liiaksi omassa norsunluutornissaan ollakseen nuorta polvea inspiroiva kapinallinen. Koettu totuus nousee älykkyyden yläpuolelle, ja Houellebecq on vaihtanut maailmassa elämisen maailman katsomiseen. Hänen kritiikkinsä kärki on kuin jatkuvasti viiveen päässä, vanhan vihan kylmää tuhkaa. Totuus on, että kuka tahansa voi kirjoittaa järkyttävän kuvauksen aikamme rappiosta, sillä rumuus on loppumaton varanto. Tarvitaan rohkeutta ja aistien avaamista ympäröivälle yhteiskunnalle, jotta voitaisiin rakentaa rajat ja perustukset tulevalle muutosten ajalle. Sillä jos Houellebecq on jossain ollut oikeassa koko kirjailijanuransa ajan, se on siinä, ettei tämä voi jatkua.

Eräs ateistinen ajattelija spekuloi, että kenties paratiisille ei ole tarvetta. Asumme jo täydellisyyttä hipovassa maailmassa, jossa kaikki tieto on käytettävissämme, etäisyydet katoamassa ja kaikki mahdolliset nautinnot sallittuja. Se oli pelottavinta, mitä olen vähään aikaan kuullut.