Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Sotahuuto pohjosesta
terveiset_kutturasta
  • Mikko-Pekka Heikkinen
  • Arvio: 3/5
  • Genre: Draama
  • Julkaisija: Johnny Kniga
  • Ilmestymisajankohta: 2012

Kajaanilaissyntyisen nykyisin helsinkiläistyneen toimittaja Mikko-Pekka Heikkisen ensimmäinen romaani kertoo sisällissotaan ajautuneesta nyky-suomesta, jossa pohjoinen Suomi on saanut tarpeekseen eteläisen metropolin kyykytyksestä ja maaltamuuton lopettamisesta. Palvelut viety ja luonto raiskattu suuryritysten kaivauksilla. Saamen maalta nousee anarkistiryhmittymä, jota johtaa inarinsaaamelainen Oula, jonka tavoite on pohjoisen Suomen itsenäistymisen.

Vastakohtana kirjasta löytyy helsinkiläinen, Kouvolan suunnilta kuitenkin kotoisin oleva, alikersantti Jesse Purola, jonka sankaruus löytyy Tuntemattoman Sotilaan Koskelan otsarypyistä ja kuuluisista johtajantaidoista sekä Taistelutoverit-tv-sarjan Kapteeni Wintersistä. Jesse on ratkaisukeskeinen hahmo, jonka on vaikea pitää kurissa tosi-tv:n, lähiö-ostareiden, I-podien ja youtube-videoiden kasvattamaa joukkiota, jolle sota on tuttua vain amerikkalaisesta viihteestä.

Edellä mainittujen henkilöiden lisäksi kirjasta löytyy myös muutama muukin henkilöhahmo, joille Heikkinen on antanut omat lukunsa. Aino on jyväskyläläinen toimittaja, joka päätyy pohjoisten joukkojen mukaan ja Oulan porontaljan lämmittäjäksi. Ainon kautta Oulasta syntyy mediassa suuri salaperäinen johtaja, jonka taustalta paljastuu traaginen saamelaistarina, jollaisia todellisuudessa löytyy varmasti satoja Lapista. Oulan paras ystävä on gangsta-räppiin rakastunut Toni Morottaja, jonka persoonassa on jotakin täysin epätodellista, mutta silti Toni on ystäväänsä inhimillisemmän oloinen hahmo. Mukana kulkee myös Abdi, alun perin somalialaispakolaisena Suomeen muuttanut helsinkiläissotilas, joka löytää oman erämaansa Lapista.

Todellista päähenkilöä ei oikeastaan ole ja Heikkinen ei ole saanut jokaiseen hahmoon elävyyttä. Vaikka Heikkinen kirjoittaa auki Oulan taustaa ja syytä etelän-vihalle, se ei silti tee Oulasta niin kiinnostavaa hahmoa kuin voisi olettaa. Vaikka Lapin kohtelu pistää näin pikkupitäjästä kotoisin olevan vihaiseksi, silti samaistuttavin minulle samaistuttavin hahmo on Jesse. Asiaan toki vaikuttaa myös se, että kirjoittaja on liittänyt Jessen juuret lapsuudenaikaiseen kotipaikkakuntaani.

Minä olen maaseudun raunioista työntynyttä rikkaruohoa. En muuta. Kaltaisiani on kitketty kuolleista pitäjistä sukupolven verran. Meidät uudelleenistutetaan yliopistoihin, lannoitetaan opintotuella ja jätetään kertomatta, että sijoituspaikka on lopullinen. Elämä on kuolema toimiston perennapenkissä. Usein työvoimatoimiston.” s.224

Heikkisen tyyli on satiirinen mutta huumori ei onnistu naurattamaan. Sen sijaan vakavan proosan puolella hän onnistuu paremmin. Kirjailija ei tee sodasta mustavalkoista, etelä paha ja lappi hyvä, vaan antaa lukijan valita puolensa. Lukija tekee valintansa luonnon ja juurien sekä kasvualustansa pohjalta. Kirjan varmasti yksi käänteen tekeviä hetkiä on, kun Jesse tajuaa, ettei hänestä ole sittenkään Koskelaksi. Kirja junnaa toisinaan paikallaan ja jännityselementtejä ei ole tarpeeksi toiminnan saavuttamiseksi. Sen sijaan Heikkisen ansio on juuri niissä yksittäisissä hetkissä, kun lukija tajuaa rujoista lauseista totuuden pilkan.