Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema

Ruoan ylistys

Jotkut eivät lue laisinkaan kirjoja, joissa ruoka on pääosassa. Se on sääli, sillä harvoin teokset, joissa ruoka on nostettu jalustalle, epäonnistuvat.

Kulinaristin kuolema on Siilin eleganssi -teoksellaan suomalaiset hurmanneen ranskalaisen Muriel Barberyn toinen suomennos. Kirjan päähenkilönä ja pääasiallisena kertojaäänenä on Rue de Grenelle 7:nnen pelätty ravintolakriitikko Pierre Arthens, joka tekee kuolemaa. Ennen kuolemaansa arvostelija lähtee mielensä sopukoihin luovimaan matkaa kohti täydellistä, mutta unohtunutta makua, jonka hän haluaisi vielä kerran maistaa. Ruoka toimii teoksessa tienviittana näihin muistiretkiin.

Kulinaristin kuolema on herkullinen. Pitkät ja yksityiskohtaiset ruokakuvaukset ja niihin liitetyt tilanteet, ympäristö ja muistot kutovat Arthensin menneisyyttä tilkkutäkkimäiseksi verkoksi, joiden tilkut koostuvat ruoista. Ne ovat aina pääosassa, vaikka tapahtumien keskipisteessä olisikin konkreettisella tasolla perhesuhteiden kiristyminen ja yhä itsepäisempi luisuminen elämästä kohti iäisyyttä. Harvoissa kirjoissa kuvaillaan ruokaa näin kauniisti ja antaumuksella. Se on ylistys ruoalle.

Teoksessa vuorottelevat kuolinvuoteella piehtaroivan kriitikon muistelot ja hänen läheistensä näkökulmat tapahtumien kulusta. Puheenvuoron saavat mm. nuorempi kollega, oma tytär ja asunnon kissa. Vaikka jokaisen mielipiteet kriitikosta ovat radikaalisti erilaisia, on omaisten kuvaus Arthensista loppupeleissä pitkälti yhteneväinen miehen itsensä kanssa. Omaiset tuntevat syvää vihaa ja halveksuntaa kuolevaa kriitikkoa kohtaan, mutta oikeutetusti, kuten miehen omista puheenvuoroista käy ilmi. Hän ei peittele pettymystään tyttärensä kulinaarisen maun puuttumisen suhteen tai anna arvoa asioille, jotka eivät sitä hänen mielestään ansaitse.

Muisteloissa Arthens huomaa kaipaavansa yksinkertaisuuteen. Ylistystä saavat ennen kaikkea puhtaat ja laadukkaat raaka-aineet sekä selkeät maut. Viesti menee perille: on turha lähteä koukeroisten kanapateejuustomansikkabruleen labyrintteihin kun yhdessä tuulihatussa voi olla koko maailma. Elämänviisauksia voi kertoa vaikka ruoan avulla, jos sen osaa ja Barbery totisesti pystyy siihen.

Kulinaristin kuolema on pieni viisas teos. Se jatkaa samalla elämänfilosofisella uralla kuin aiempi suomennos. Vaikka tunnelma ja lauseista huokuva kepeä elämänironia ovat tuttuja ja yhtä hyväntuulisia kuin Siilin eleganssissa, ei teos saavuta samanlaista muhkeutta. Omintakeisuudessaan se kuitenkin yltää jopa edeltäjänsä yli. Usein yksinkertainen on kaunista ja täydellistä, aivan kuin ruoassa – ja Kulinaristin kuolemassa.