Reportaasi: Night Visions -elokuvafestivaali

Back To Basics -festivaali lunasti jälleen lupaukset

Omassa kalenterissani on neljä kansallista juhlapyhää: joulu, juhannus sekä kevään ja syksyn Night Visions -festivaalit. Tänä keväänä nelipäiväiseksi laajentunut Night Visions tarjosi katsojille 20 pitkää elokuvaa sekä teemaan sopivan Perjantai 13. -elokuvia kumartavan avajaisklubin Camp Crystal Lake.

Avajaisklubin keikkakokonaisuus oli musiikin parissa pitkän uran tehneen Ville Leinosen käsialaa. Industrial-ambient-gore -performanssi pohjautui Leinosen vielä julkaisemattomaan albumiin Camp Crystal Lake.

Liituraita vaihtui nahkaan ja niitteihin

Festivaalin ensimmäistä päivää, tarkemmin sanottuna iltaa ja yötä, edeltävänä iltana  minun on aloitettava muuntautuminen liituraitatoimittajasta Night Visions -reportteriksi.

Tärkein aspekti on vuorokausirytmin kääntäminen kahdeksasta neljään -duunarin tappoarjesta kummitusjunarytmiksi, eli herätys aikaisintaan kuudelta illalla. Käytännössä tämä tapahtuu tiukan pannukahvin ja irtokarkkien voimin. Sokerihumala yhdistettynä kofeiinin yliannostukseen on kanssaeläjille tuskallista, mutta hoitaa homman tehokkaasti isonkin miehen kohdalla.

Seuraava askel on liituraidan vaihtaminen tai tuunaaminen mahdollisimman lähelle goottityyliä, S/M-fetissilookia tai punk/rock/japanilainen cosplay -henkistä ulkoasua. Myös kotitekoinen zombietyyli hyväksytään, mutta ellei halua jäädä kokonaan ulkopuoliseksi kulttikauhuhuumasta, paikalle ei kannata raahautua kaksirivisessä puvussa attaseasalkkua kantaen.

Elokuvafestivaalikansan ravintoympyrän pääosassa ovat irtokarkit. Jos haluaa antaa itsestään ammattimaisen kuvan, tulee ehdottomasti valita pussin sijasta pahvinen laatikko valikoimalleen.

Old School -valikoima koostuu pääosin pienistä karamelleista. Koolla on tässä yhteydessä todellakin väliä! Kaavasta saavat poiketa ainoastaan salmiakit, ne saavat olla minkä kokoisia tahansa. Valikoima on katu-uskottava ja viestii ympäristöllesi, että kanssasi ei pelleillä.

Italialainen kunniavieras ihastutti

Festivaalin tämänkertainen kunniavieras oli italialainen kauhuohjaaja Jonathan Zarantonello, jota Satyyri kävi haastattelemassa teemaan sopivasti perjantaina 13. päivä.

Sanat italialainen, kauhu ja ohjaaja samassa määritelmässä loivat tiukan ennakkokäsityksen kyseisestä henkilöstä. Oletin, että haastatteluun ilmestyy risupartainen, lyhyt ja tanakka metsien mies, joka puhuu lähinnä käsillään ja päästää suustaan vain sarjan erikorkuisia mörähdyksiä.

Kun Zarantonello saapui haastatteluun, ihmetys oli suuri. Hän ei ollut vain komea ja charmantti, vaan myös erityisen lahjakas verbaalisesti.

Zarantonellon uunituore kauhupätkä The Butterfly Room (USA/Italia 2011) oli yksi festivaalin vetonauloista.

Elokuva sai maailmanensi-iltansa Brysselissä viikkoa ennen Suomen esitystä. Ohjaaja kertoi, että tunnelma oli mahtava satojen ihmisten osoittaessa hänelle suosiotaan.

– Se oli aivan uskomatonta! Äitini oli mukana, ja sanoin hänelle, että katso äiti! Kaikki nämä ihmiset taputtavat minulle. He rakastivat elokuvaani. Äitini ei siitä piitannut, hän oli huolissaan vaatetukseni riittävyydestä kylmässä ilmassa, Zarantonello nauraa.

– Kauhuyleisöstä löytyy mielettömiä tyyppejä. He kannustivat roolihahmojani, ja hurrasivat heille jokaisen murhan jälkeen.

Feminististä kauhua parhaimmillaan

The Butterfly Room on kertomus seitsemänkymppisestä leidistä (upea Barbara Steele), joka tappaa ihmisiä ympäriltään mitä moninaisimmista syistä. Elokuvan nimi viittaa pääosaleidin harrastukseen: upean perhoskokoelman kohokohdaksi paljastuu jotain, mitä kukaan tuskin osaa odottaa.

Zarantonello kertoo olevansa suuri kauhun ystävä ja halunneensa tehdä elokuvan, jota menisi itse katsomaan.

– Halusin tehdä jotain uutta ja erilaista. Halusin luoda murhaajan, joka käyttää luovuutta ja älykkyyttä tappaessaan. Halusin myös kehittää uusia tapoja tappaa: jotain sellaista, mitä ei ole nähty valkokankaalla aikaisemmin.

Erilaisen tästä elokuvasta tekee myös itse tappaja. Kuinka moni voi sanoa nähneensä kauhuelokuvan, jossa tappajana on 70-vuotias nainen?

Zarantonello kertoo kyllästyneensä elokuviin, joissa tappaja on joko mies tai miehekkäästi käyttäytyvä nainen. Kentälle kaivattiin naisellisuutta.

– Halusin tappajaksi elegantin naisen, juuri sellaisen kuin Barbara. Päähenkilöni tappaa sellaisista syistä, joita voi olla vain naisella. Elokuva esittelee naiseuden ja naisellisuuden pimeän puolen.

Legendaarisen Barbara Steelen myötä elokuvaan kiinnitettiin myös häkellyttävä joukko muita scream queeneja. Sivuosissa nähdään alkuperäisen Koston Enkeli (I Spit On Your Grave) -elokuvan Camille Keaton, Halloweenissa ja Carriessa kauhua herättänyt P.J. Soles, ensimmäisten Painajainen Elm Streetillä -elokuvien Heather Langenkamp, Perjantai 13. -sarjan Adrienne King sekä Teksasin Moottorisahamurhat -uusintafilmatisoinnin Erica Leehrsen.

Omaksi elokuvasuosikikseen Zarantonello nimeää ranskalaisteoksen Marttyyrit (Ranska/Kanada 2008). Parhaiden listaan mahtuu lukuisia muitakin, kuten Ihmistuhatjalka, Hostel-elokuvat, Teksasin Moottorisahamurhat – ja kaikkien suomalaisten riemuksi myös Rare Exports.

–Euroopassa tehdään aivan mielettömiä kauhuelokuvia. Ja miksi ei tehtäisi! Meillä on mieletön historia, joka on täynnä kauhuun loistavasti sopivia tapahtumia, legendoja, myyttejä sekä hahmoja. Meillä on natsit! Mitä amerikkalaisilla on? Intiaanit? Tylsää!

Odotetuin uutuus floppasi

Zarantonello odotti festivaalin tarjonnasta erityisesti Lividiä, The Raid: Redemptonia sekä omaa ylpeyttämme, kuumeisesti odotettua zombirytinää War Of The Dead. Stone’s War.

Näistä kolmesta ensimmäinen, Livid (Ranska 2011), on klassinen ranskalainen kummitustarina. Sen ovat ohjanneet Alexandre Bustillo ja Julien Maury, ranskalainen ohjaajakaksikko, jonka neljä vuotta sitten ensi-iltansa saanut debyyttiohjaus Inside jätti monet kauhun ystävät odottamaan lisää.

Toiseksi mainittu The Raid: Redemption (Indonesia/USA 2011) oli yksi festivaalien puhutuimmista, kohutuimmista ja odotetuimmista uutuuksista. Tämä indonesialainen raa’an toiminnan helmi nostaa Indonesian kokonaan uudelle tasolle toiminta- ja taisteluelokuvien tuottajana.

Festivaalin odotetuin uutuus oli kotimainen genreharvinaisuus, monikansallisena yhteistuotantona toteutettu War Of The Dead. Stone’s War (USA/Liettua/Italia 2011).

Tämä Marko Mäkilaakson esikoisohjaus oli B-luokan versio kotimaisista sotaelokuvista. Vaikka idea englanniksi puhutusta zombisodasta olikin todella hyvä, toteutus ei sitä valitettavasti ollut. Suurin osa yleisöstä oli sitä mieltä, että juoni oli yksinkertainen ja yksitoikkoinen eikä hämärässä valaistuksessa kuvatusta materiaalista saanut kunnolla selvää. Yleisön reaktion johdosta muutama festivaalin järjestäjistä tuli jopa kysymään yleisöltä pettymyksen syitä. Sen jälkeen yleisöstä valittiin kolme vapaaehtoista paikan päällä kuvattuun “uusintaversioon”.

Patsaita kauhufaneille

Night Visions on festivaali, jossa tietää aivan varmasti tapaavansa erikoisia persoonallisuuksia. Yksi niistä oli Lontoosta yli kymmenen vuotta sitten Suomeen tullut Dean Clayton.

Clayton oli Night Visionsissa myymässä liikkeensä Head Hunterin legendaarisimpia tuotteita, pienoismalleja kauhuelokuvien hahmoista. Eikä kyse ollut mistä tahansa pienoismalleista, vaan taidokkaasti tehdyistä 20–30 sentin korkuisista näköispatsaista.

Clayton kertoo tekevänsä pienoismalleja laidasta laitaan. Hän on kuitenkin suuri kauhu- ja scifielokuvien fani, joten scifi- ja kauhupatsaat ovat malleista niitä kaikkein mieluisimpia.

Clayton on aloittamassa projektia, jonka aikana hän tekee Terminator 3 -elokuvasta tuttuja Terminator T-800 -mallisia kalloja.

–Teen kallot tilaustyönä siten, että kallon ihmisen näköinen puolisko tehdään muistuttamaan tilaajan kasvoja.

Clayton kertoo ottavansa vastaan myös tilauksia.

– Voin tehdä tilaustyönä melkein minkälaisia patsaita ja pienoismalleja tahansa. Minulla on myös valmiita malleja, joita voin muokkailla asiakkaan tarpeisiin sopivaksi.

Claytonin löytää tulevaisuudessa ainakin Model Exposta, roolipelitapahtuma Ropeconista, Night Visions -festivaalilta lokakuussa sekä internetistä osoitteesta http://headhunterstore.weebly.com/

Kävijämäärä kasvoi räjähdysmäisesti

Nelipäiväiseksi laajentunut festivaali onnistui tänä keväänä kaksinkertaistamaan kävijämääränsä. Festivaali keräsi 26 elokuvanäytökseensä Bio Rexiin ja Kino Engeliin sekä avajaisklubillensa ravintola Adamsiin yhteensä 4016 kävijää. Huikea 127 prosentin kasvu yleisömäärässä hipoi maailmanluokan ennätyksiä.

Festivaalin katsotuimmaksi elokuvaksi kohosi War Of The Dead. Stone’s War, jonka Pohjoismaiden ensi-iltaa juhlistettiin festivaalilla Bio Rexissä perjantaina 13.4.2012 elokuvan keskeisen työryhmän läsnä ollessa.

Katsojatilaston kärkeen kiilasivat myös toimintasensaatio The Raid: Redemption sekä kauhutrilleri Livid. Myös festivaalin päätöselokuva The Room pyöri Kino Engelin molemmilla valkokankailla sunnuntaiaamuna täysille saleille.

Festivaalijohtaja Mikko Aromaalla on selkeä näkemys viimeisen elokuvan suosion salaisuudesta:

– Festivaalin päätöselokuva on aina ollut tuolilta pudottavaa lajia. Pimeimmät elokuvat on pakko sijoittaa viimeiseksi, koska haluamme kaikkien kävijöiden jaksavan viimeiseen aamuun asti!

Sunnuntaiaamuna alkaa ikävä palautuminen yön kuningattaresta takaisin liituraitatoimittajaksi. Vaatteet on helppo vaihtaa, mutta kummitusjunamoodista pois pääsy ei tapahdukaan aivan niin helposti. Näkökentän rajalla vaanivat elävät kuolleet ovat saaneet minut otteeseensa, eivätkä todellakaan aio päästää otettaan irti…