Orava ja sen monet pyörät

KUTEN jokainen modernin pienteollisuuslaitoksen ja viihdekeskuksen yhdistelmässä pesivä luddiitti tietää, on teknologialla enemmän tai vähemmän salakavala tapa muuttua siunauksesta kiroukseksi, vapahtajasta orjuuttajaksi. Kerronpa muutaman esimerkin.

Nykyvekaroihin verrattuna sain ensimmäisen kännykkäni varsin myöhään: noin siinä yläasteen kahdeksannella tai yhdeksännellä luokalla. Se oli tietenkin monessa mielessä siunauksellista. Sain pidettyä kavereihini kätevästi yhteyttä ja laiteltua tekstiviestejä niille toisille joita en uskaltanut lähestyä puhumalla. Toisaalta vanhemmilleni kännykkä oli ylivertainen kontrollikapula. Jos lapsi tai nuori velvoitetaan kantamaan tuota lähetintä mukanaan minne meneekin, on hän ainakin näennäisesti siipien suojassa.

Nyt tuntuu kuitenkin monesti siltä, että tämä modernin kansalaisen kyntöaura, känny, kapula, ”nalle”, luuri, on muuttunut elämää näennäisesti helpottavasta keksinnöstä suoranaiseksi rasitteeksi. Ongelma ei ole niinkään tuotteessa itsessään, vaan sen tuottamaan vapauteen sisältyvässä oletuksessa. On nimittäin pakko olla tavoitettavissa missä ja milloin vain. Jos ei vastaa puheluun saman päivän sisällä, tästä on vedettävä toisessa päässä vakavia johtopäätöksiä.

Olin taannoin mukavassa illanvietossa vailla murheita maallisia, kunnes kellon lähestyessä keskiyötä ajattelin soittaa tyttöystävälleni – varmuuden vuoksi. Vastausta ei useiden soittojen jälkeen kuulunut ja huoleton mieli oli tipotiessään. Mieleen heräsi kauhuskenaarioita, verkkokalvoille nousi porttikongeissa lurkkivia kriminaaleja, tulipalo, kidnappaus, loukkaantuminen… Oli siis jätettävä hilpeä seurue ja pakko lähteä ensimmäisellä bussilla kotiin. Tarkistamaan tilanne. Kännykkä oli ollut ”äänettömällä”.

Kun kännykkä luo tavoitettavuuden illuusion – harhaisen kuvan kaikkien ihmisten läsnäolosta tässä ja nyt – se luo myös kaikkivoipaisen tunteen siitä, että mitään pahaa ei tapahdu niin kauan kuin akkua piisaa, verkot pelaa ja olen itse tavoitettavissa… Ja kun tämä illuusio sitten särkyy, meille paljastuu kammottava tunne maailman perimmäisestä olemuksesta. Kaaoksesta.

Goethe huomautti, että kukaan ei ole niin pahasti orjuutettu, kuin se joka luulee olevansa vapaa. Hänellä ei ollut aikanaan aavistusta modernista tietoyhteiskunnasta ja sen matriisiin kytketyistä veltoista orjista, mutta mietelmä pätee hyvin modernin tietoteknologian tuottamaan vapauden illuusioon. Kännykkä tekee meistä vapaita liikkumaan pitkiäkin matkoja niin että voimme pitää yhtä läheisten ja vähemmän läheisten tuttaviemme kanssa. Mutta samalla se liittää meidät yhä tiukemmin osaksi sosiaalista kontrollia, ja mikä kauheampaa, laittaa meidät kontrolloimaan itse itseämme moisten ovelien vempeleiden avulla.

Toinen esimerkki teknologian siunauksellisuudesta on internet ja sen lukuisat ”sosiaaliset verkostot”, kuten Facebook. Facebook on aikuisten ihmisten päiväkirja ja ystäväkirja, ja siihen sen käytännöllisyys sitten jääkin. Sillä on oma peilifunktionsa: statuspäivitys ja kuvakommentti kertovat henkilölle hänen olemassaolostaan. ”Olen Facebookissa, tai ainakin minun virtuaalinen toiseni on Facebookissa: olen siis olemassa.” Tämä on totta kai hyvä asia. Päiväkirjan kirjoittaminen ja omien fiilisten reflektointi on terveellistä toimintaa.

Yksi selitys tällaiselle maaniselle yhteydenpitämisen imperatiiville lienee jälkimodernin kulttuurimme fyysinen ja henkinen hajaannus, vieraantumisen tunne, ahdistus kuulumattomuudesta ja minuuden häilyvyydestä häilyvässä kulttuurissa.

Kuitenkin kun naamakirja lanseerattiin ja aina kun sitä mainostetaan, perusteluina Facebookin hyödyllisyydestä käytetään helpon tavoitettavuuden ideaa. Kuten kännykän kohdalla, tämäkin lupaus muuttuu pikku hiljaa pahimmassa tapauksessa lausumattomaksi käskyksi. Luulenkin, että Facebook on orjuuttajana kännykkä potenssiin kymmenen. Eräs kaverini oli kerran käymässä, ja laskin että hän kävi vierailunsa aikana noin viisi tai kuusi kertaa kirjautumassa ”kirjaan”. Tärkeitä asioita, kuulemma.

Yksi selitys tällaiselle maaniselle yhteydenpitämisen imperatiiville lienee jälkimodernin kulttuurimme fyysinen ja henkinen hajaannus, vieraantumisen tunne, ahdistus kuulumattomuudesta ja minuuden häilyvyydestä häilyvässä kulttuurissa. Facebookissa korostuu se, mistä Sartre puhuu olemisena-muille. Kuvitteellinen yhteisö vahvistaa epävarman subjektin illuusiota pysyvästä minuudesta. Mutta oman olemassaolon reflektion vapaus on sekin vaarassa muuttua patologiseksi paljasteluksi, pakoksi päivittää kokemuksensa muille jo ennen kuin on edes kokenut niitä. Tyyliin: ”Kohta vedän tuulihousut jalkaan ja lähden lenkille. (Edit: ei nappaa, kävinkin vaan hakemassa kiinalaista. Nyt kuuntelen Chisua. Ei kun biisi vaihtukin jo.)”

Facebook-ilmiöstä ja käyttäjien ironisesta suhtautumisesta niihin on toki kirjoitettu lukuisia kolumneja ja pakinoita. Odottelemaan jään silti kulttuurifilosofista tutkielmaa naamakirjasta kuolemanvietin kulttuurin kuvana ja modernin melankolisen subjektin kaikensyövyttävänä, patologisena itsereflektiona.

Kännykkä ja Facebook ovat molemmat muodostuneet sosiaalisessa kanssakäymisessä oletuksiksi joista poikkeamisella, tai joiden alueella toimimatta jättämisellä, voi olla vakavia seurauksia. Kerran jäin protestiksi pois kaverini juhlista joihin en saanut virallisesti kutsua, sillä en ole Facebookissa. Minun olemassaoloni oli unohdettu! Ei sitten, jos en kerran ole edes olemassa, totesin lapsekkaasti, mutta salaisen voitonriemuisena.

Joten rakas ”nokialaiseni”, siinä, että olen joskus heittänyt sinut tuusannuuskaksi milloin asfalttiin, milloin muovilattiaan tai seinään, ei ole ollut mitään henkilökohtaista. Se oli vain ahdistuneen modernin teknologiariippuvaisen epätoivoinen protesti konetta vastaan. Sitä konetta vastaan, jota hän lopulta niin paljon tarvitsee ja rakastaa.

Suosittelen muuten kovasti tätä Nokian muinaishistoriallista panssaroitua mallia, vaikka yhtiö itse varmaankin yrittää kieltää koko tuotteen olemassaolon. Minulla ei ole käsitystä siitä, minkä merkkinen se on, mutta vuodesta 2004 on toiminut moitteetta ja ilman akunvaihtoja – ja siis huolimatta näistä valitettavista lemminkäismäisistä hajoamistapauksista.