Reportaasi: Karlovy Varyn elokuvafestivaali

Elämän, kuoleman ja elokuvan alkulähteillä

Ennen kuin pääsemme yksityiskohtiin, on aloitettava tarina alusta. Karlovy Vary on porvariston hillityllä charmilla varustettu kylpyläkaupunki Tšekin tasavallassa. Tarinamme kertoo kuoleman varjosta, joka lankeaa sen ylle.

Turistit käyskentelevät Karlovy Varyn krumeluureilla kävelykaduilla sekä nautiskelevat lähteiden terveysvesistä ja lämmitetyistä oplatky-vohveleista. Goethen patsas tarkkailee ohikulkijoita metsikköisen mäenrinteen katveessa. Puro solisee loistohotelleille johtavien kaarisiltojen alapuolella. Aika on pysähtynyt kuin odottaakseen jotain seesteisessä heinäkuun iltapäivässä.

Sitten se iskee. Hirvittävä murha. Itse asiassa tapahtuu useita murhia,  erilaisia väkivaltaisia kuolemia ja itsemurhia.

Joka kesä Karlovy Varyn valloittaa kansainvälinen filmifestivaali ja nämä kuolemat ovat onneksi valkokankaalla tapahtuneita fiktiivisiä kuolemia. Kesällä 2011 vietettiin järjestyksessä 46:nsia elokuvajuhlia ja oranssikaulanauhaiset elokuvavieraat täyttivät jälleen kaupungin kadut. Valkokankaalla nähdyistä kuolemista toipuminen kestää festivaaliyleisön kiireisessä aikataulussa vain seuraavan elokuvan alkamiseen kestävän tauon verran.

Elokuvafestivaalien alkaessa punainen matto rullataan arkkitehtuuriltaan sosialistista realismia muistuttavan hotelli Thermalin eteen. Yksi festivaalien päänäyttämöistä, Grandhotel Pupp, nähtiin myös James Bond –elokuvassa Casino Royale aivan kuten myös näkymiä lähistöllä sijaitsevasta Loketin pittoreskista linnoituskaupungista.

Karlovy Varyn vuoden 2011 elokuvafestivaalin perusteella voidaan sanoa, että surulliset loput ja väkivaltaiset kuolemat ovat muodissa eurooppalaisessa fiktioelokuvassa. Kuoleman tunnelmaa säesti festivaalin aloitusviikonloppuna Goran Bregović ja Weddings and Funerals Orchestra. Bregović palkittiin festivaalijohtajan palkinnoilla elokuvamusiikillisista ansioistaan, onhan kyseinen muusikko ansioitunut mm. Emir Kusturican elokuvien vakiosäveltäjänä. Hautajaismusiikki sopi eri tavoin niin saksalaiseen Lollipop Monsteriin, slovakialaiseen Viditel’ný svetiin, bosnia-herzegovinaiseen Belvedereen, islantilaiseen Eldfjälliin kuin venäläiseen Beduiniinkin, vain muutamia mainitakseni.< Myönnytyksenä voidaan todeta, että poikkeuksiakin tähän kaavaan nähtiin. Toisin valitsi muun muassa Aki Kaurismäki, ikuinen vastavirtaan kulkija, jota nimitetään Karlovy Varyn festivaalikatalogissa eurooppalaisen elokuvan tämän hetken omaperäisimmäksi elokuvantekijäksi. Kaurismäen Le Havre nähtiin Karlovy Varyssa verhon takaa kuin tyhjästä ilmestyneen John Malkovichin esittelemänä. Muita tämän vuoden suomalaiselokuvia olivat Aki Kaurismäen Tigrero: A Film That Was Never Made (1994)  ja Jani Peltosen Pitkä mies (2010).

Tšekissä on vahva elokuvatraditio, mistä muistutuksena Karlovy Varyn taidemuseossa oli nähtävillä sekä Prahan Barrandovin studioiden historiaa että uudeksi aalloksikin nimitettävän tshekkoslovakialaisen elokuvan 1960-luvua esittelevät näyttelyt. Tämän vuoden festivaaleilla paljastettiin Sodankylän elokuvajuhliltakin tutun Samuel Fullerin muistolaatta ja lisäksi kunnianosoituksena ohjaajalle näytettiin katselmus hänen tuotannostaan. Muista nähdyistä klassikkoelokuvista erityisen maininnan arvoinen on puolalaisen ohjaajan Jerzy Skolimowskin Isossa-Britanniassa kuvaama Deep End (1970), jonka vaikutus brittielokuvaan on ollut huomattava. Esimerkiksi tänä vuonna Karlovy Varyssa nähty nykybrittielokuvaa edustava Richard Ayoaden Submarine (2010) viittasi suoralla tavalla yhdessä kohtauksessaan Deep Endiin.

Yksi tämän festivaalin vuoden festivaalin ehdottomista helmistä oli unkarilaisen Béla Tarrin Torinon hevonen (A torinói ló, 2011). Elokuva ammentaa Nietzchen kuolemaan liittyvästä legendasta, jonka mukaan kuuluisa filosofi menetti lopullisesti järkensä nähtyään ajurin ruoskivan hevosta. Torinon hevonen kertoo hevosesta, ajurista ja hänen tyttärestään. Tarr tavoittaa minimalistissa kerronnassaan 1800-luvun agraarielämän rankkuuden ja monotonisuuden upottaen tähän vielä kiehtovalla filosofisia viittauksia. Torinon hevonen kuvaa selviytymiskamppailua päivästä toiseen sekä tyttären, miehen että hevosen elämänhalu hiipuu kukin oman rajatun elämänpiirinsä virikkeettömyyden tallissa: ajurin täydelliseen turhautumiseen ja länsimaisen filosofian suureen anekdoottiin johtava asetelma on valmis. Kaiken kaikkiaan Tarrin elokuva on kunnianosoitus nietzscheläiselle nihilismille ja vähäeleisyytensä megalomaanisuudessaan häiritsevän kiehtova elokuvatapaus.

Yllättävän raikas elokuvatuulahdus nähtiin Martin Šulíkin ohjaama Cigánissa (suom. ’mustalainen’), joka kertoo Slovakian syrjäseudulla sijaitsevasta romanikylästä. Ensi-iltansa Karlovy Varyssa saanut elokuva voitti István Szabón johtaman raadin erikoispalkinnon. Šulíkin herkkä ja lyyrinen elokuva muistuttaa etäisellä tavalla Emir Kusturican Mustalaisten aikaa (1988) tarttuen Keski-Euroopassa päivänpolttavaan teemaan, romaniväestön asemaan. Näkyvä rasistinen kontrastisuus tulee esille esimerkiksi bratislavalaisen haastatteluryhmän vieraillessa kylässä, yhteisymmärryksen tie pääkaupungin trendireporttereiden ja romanikulttuurin välillä on vaikeakulkuinen ja satuttava. Elokuvaa soisi nähtävän muuallakin, sillä se muistuttaa meitä siitä, että myös tämän päivän Euroopassa on erillisiä hökkelikyliä, joiden asukkailla on rajoitetut mahdollisuudet edetä yhteiskunnassa.

Paikallinen lehdistö oli erityisen kiinnostunut Andrzej Barańskin Księstwosta (2011, suom. ’herttuakunta’), sillä puolalainen komediaelokuva on kohtuullisen suosittua tšekkiyleisön keskuudessa. Księstwossa köyhä pikkukylän nuori mies elättelee toivoa paremmasta elämästä opiskellen oikeustiedettä keskisuuressa provinssikaupungissa. Takautumissa vodkamaistissa poikaansa kasvattava isä kertoo, kuinka heidän sukunsa polveutuu Krakovan kuninkaallisista ja kuinka heidän kuuluisi saada takaisin mennyt kunniansa. Alkoholisti-isän varjo ja köyhyys kuitenkin vaikeuttavat nuorukaisen opintoja ja pian häpeän kierre on valmis.

Aivan kuin Barański olisi saanut mahdutettua yhteen parituntiseen mustavalkofilmiin kaikki puolalaisen nyky-yhteiskunnan kliseet aina ukrainalaisesta mafiasta varsovalaiseen juppikulttuuriin. Księstwon pohjalla on usea romaani, mikä on varmastikin syynä siihen, että elokuvan juoni tuntuu katkonaisesti loikkivan sinne tänne henkilöhahmojen ilmestyessä ja hävitessä kuvioista. Päähenkilön kurjuudella ja epäonnisilla sattumilla mässäily ei kuulosta kovin komedialliselta, mutta puolalaisen populaarimaun mittakaavassa moinen säheltämisen ja koheltamisen slapstick on sitä hyvinkin pitkälle. Księstwon ansioksi voidaan lukea ainoastaan jonkinlainen post-solidaarisuuden kuvaston yhdistäminen Puolan kuninkaallisen menneisyyden myyttiseen syvätasoon.

Tšekkiläistä ja suomalaista kulttuuria yhdistää jääkiekon lisäksi myös se, että kulttuuri-identiteetin mielletään sijaitsevan tietyllä tapaa idän ja lännen risteyskohdassa. Karlovy Varyssa tämä teema tulee esille jo siinä, että yksi pääsarjoista on nimeltään East of the West.  Sarja on nähdä nykyelokuvaa eri puolilta Eurooppaa aina sen kuvitteellisille rajoille asti ja niiden ylitse. Tänä vuonna sarjan parhaan elokuvan palkinnon voitti Vladimir Blaževskin ohjaama makedonialais-serbialainen Punk´s Not Dead (Pankot ne e mrtov, 2011).

Valkokankaalle ilmestyy ennen pitkää tšekinkielinen sana ”konec”, joka merkitsee loppua. Kuten elämässä ja elokuvissa yleensä – kaikki loppuu aikanaan. Voimme havaita festivaaliyleisön poistuvan kaupungin valmistautuessa odottamaan seuraavaa vuotta. Toivomme parhaamme mukaan, että näyttelijöitä ei vahingoitettu fiktiivisiä kuolemia toteutettaessa.