Reportaasi: Toronto International Film Festival

Vaahteranlehtiä punaisella matolla
Pirjo Honkasalo Torontossa

Toronto International Film Festival 2013, 5.-15. syyskuuta

Aurinko porottaa kuumottavasti CN-tornin yläpuolella. Helleaalto piinaa Torontoa nyt toista viikkoa. Jonot levittäytyvät lähes kahden korttelin mittaisiksi pääkatu Yonge Streetillä. Helteiset päivät koettevat niitä, jotka jonottavat tunteja saadakseen viime hetken lippuja loppuunmyytyihin näytöksiin. Sadat työntekijät oransseissa TIFF-paidoissa täyttävät teatterien edustat, ottavat vastaan vieraita ja laskevat jonottajien lukumäärän. Satun erään teatterin edustalle, jossa sadat ihmiset odottavat aitojen takana kameroiden ja lehtiöiden kanssa. Limusiini pysähtyy teatterin eteen ja ovi aukeaa. Ihmismassa repeää huutoon. Brad Pitt astuu ulos ja vilkuttaa, hymyillen mustien aurinkolasien alta. Tervetuloa Toronton filmifestivaaleille.

Toronto International Film Festival (tai TIFF) on yksi maailman tärkeimmistä elokuvajuhlista. Se järjestetään tänä vuonna 5.-15. syyskuuta. Se perustettiin vuonna 1976 nimellä ’’The Festival of Festivals’’, sillä se esitti kansainvälisten elokuvafestivaalien parhainta satoa yhtenä sarjana. Festivaali on kasvanut vuosien varrella Pohjois-Amerikan suurimmaksi, johon sekä independent-ohjaajat että suuret Hollywood-studiot tuovat elokuviaan ’koeajolle’.

Virallisesti Toronton filmifestivaalien pääpaino on yhä edelleen independent-elokuvien esilletuonnissa ja promotoinnissa, mutta suurten tähtien ja studiopromoottorien läsnäolo on kerännyt festivaalille maineen Hollywoodin sivuhaarana. Festivaali on myös tunnettu rentoudestaan, sillä elokuvien kesken ei jaeta palkintoja. Ainoa palkinto on People’s Choice Award, joka perustuu yleisöäänestykseen. Viime vuosina esimerkiksi elokuvat Kuninkaan puhe, Precious ja Slumdog Millionaire ovat voittaneet yleisöpalkinnon, mikä tekee siitä varteenotettavan Oscar-ennusteen.

Kävelen Entertainment Districtillä, jossa suurin osa elokuvista esitetään eri teattereissa. Ihmiset ovat saapuneet jonottamaan lempinäyttelijänsä tai lempiohjaajansa elokuvaa jopa kuusi tuntia ennen näytöksen alkamista, saadakseen parhaat paikat tai jopa nähdäkseen paikalle saapuvat kuuluisuudet. Odotan itsekin tunteja jonoissa, joissa vallitsee hermostunut tunnelma ja jatkuva epävarmuus. Arvuuttelu on suosittu ajanviettokeino. Onko paikkoja enää vapaana vai eikö? Tuleeko Angelina Jolie paikalle vai ei? Kuin ihmeen kaupalla pääsen kuitenkin viimeisten joukossa mukaan neljään Pohjois-Amerikan ensi-iltaan, kuuntelemaan tekijöiden haastatteluja ja tietysti nauttimaan laadukkaista elokuvista.

Blue is the warmest color

Tämän vuoden Cannes-voittaja La vie d’Adèle (kansainvälisesti Blue is the warmes color) esitettiin torstaina kuuluisassa, vuonna 1913 rakennetussa Winter Gardens-teatterissa, jonka seinämaalaukset ja sisustus ovat nähtävyys itsessään. Blue is the warmest color on kolmen tunnin mittainen, dokumentaarinen tarina erään parisuhteen elämänkaaresta. Lukiolaistyttö Adèle (Adèle Exarchopoulos) rakastuu ensisilmäyksellä sinitukkaiseen Emmaan (Léa Seydoux). Heidän välilleen syntyy myrskyisä suhde, joka uhkaa murtua Adèlen epävarmuuden takia.

Blue is the warmest color sai myrskyisät aplodit, jotka täyttivät komean teatterisalin. Paikalla olivat ohjaaja Abdellatif Kechiche sekä pääosanesittäjät. He vastasivat tulkin välityksellä yleisön kysymyksiin. ’’Edellinen elokuvani oli niin raskassoutuinen, että halusin tehdä vaihteeksi kevyen elokuvan’’, ohjaaja kertoi heti kättelyssä, saaden koko yleisön purskahtamaan nauruun. Elokuvaa ei nimittäin voisi juurikaan olla kauempana kevyestä. Pikemminkin elokuva on niin mukaansatempaava ja rehellinen, että katsoja kokee rakastuneensa kiihkeästi ja eronneensa kipeästi vain kolmen tunnin aikana.

Limusiini pysähtyy teatterin eteen ja ovi aukeaa. Ihmismassa repeää huutoon. Brad Pitt astuu ulos ja vilkuttaa, hymyillen mustien aurinkolasien alta. Tervetuloa Toronton filmifestivaaleille.

’’Halusin kuvata eroprosessin mahdollisimman aidosti. Tämän lomassa halusin kuitenkin kuvata myös tosirakkautta’’, ohjaaja kertoo. Elokuva on herättänyt huomiota näyttelijättärien loistavilla roolisuorituksilla. ’’Pyrin löytämään näyttelijättäret, joiden välillä on aitoa vetovoimaa.’’ Näyttelijät ovat myös improvisoineet suuren osan kohtauksista. Tämä välittyy erinomaisesti kankaalla. Elokuva tuntuu pikemminkin dokumentilta kuin fiktiiviseltä rakkaustarinalta.

Elokuvaa on helppo pitää homoseksuaalisuuden puolustuspuheena syrjintään taipuvaisessa yhteiskunnassa ja sikäli poliittisena. ’’Tämä ei ole poliittinen elokuva vaan rakkaustarina. Sen poliittinen ulottuvuus on korkeintaan viestiä, että rakkaus on aina laillista’’, päättää pääosanesittäjä Adèle Exarchopoulos.

12 Years a Slave

Yksi festivaalien mielenkiintoisimmista suuren budjetin amerikkalaiselokuvista oli historiallinen draama 12 Years a Slave. Elokuvan ensi-ilta oli perjantaina. Elokuva käsittelee orjakauppaa Yhdysvaltojen etelässä ja perustuu Solomon Northupin samannimiseen omaelämäkertaan. Sen on ohjannut kiitetty Steve McQueen. Solomon Northup (pääosassa Chiwete Ejiofor) on New Yorkissa asuva vapaaksi syntynyt musta, joka kaapataan ja myydään orjuuteen Louisianaan. Elokuva seuraa tämän 12 vuoden taistelua ansaitakseen vapautensa toinen toistaan julmempien orjanomistajien käsissä.

12 Years a Slave oli yksi hienoimpia elokuvia, joita näin elokuvafestivaaleilla. Se myös kaappasi kadehditun People’s Choice Awardin. Steve McQueen on luonut ensimmäisen orjuutta realistisesti ja armottomasti kuvaavan elokuvan, jota kannattelee loistava näyttelijäkaarti. Elokuvan kuvaus ja leikkaus ovat ilmiömäisiä. Ne kannattelevat elokuvan poikkeuksellisen tiivistä tunnelmaa. Elokuva on myös raaka ja katsojien sietokykyä venyttävä. Moni yleisön keskuudesta lähti kesken elokuvan pois, eräs nainen päätään pyöritellen ja hokien: ’’Häpeäisit!’’ Elokuvasta on tehnyt odotetun sen kovatasoinen näyttelijäkaarti: Chiwete Ejiofor, Michael Fassbender, Brad Pitt, Benedict Cumberbatch ja Paul Giamatti muiden muassa.

Lyhyessä kyseltuokiossa paikalla olivat ohjaaja Steve McQueen, tuottajana toiminut Brad Pitt sekä näyttelijä Michael Fassbender. Valitettavasti tekijöiden kommentit luisuivat hetkittäin väsyneen keskinäisen kehumisen puolelle. ’’Elokuvan raskas aihe vaati näyttelijöiltä luottamusta toisiinsa’’, Fassbender kommentoi. ’’Parhaat tulokset saatiin silloin, kun kuvaksissa näyttelijöillä oli hyvä yhteys toisiinsa. Useat roolit ovat erittäin fyysisiä ja koettelemus näyttelijöille, mutta elokuva oli tehtävä juuri näin’’, McQueen kommentoi näyttelijöiden haasteita. ’’Minulle näyttelijät ovat joko näyttelijöitä tai taitelijoita. Onneksi nämä näyttelijät ovat todellisia taiteilijoita’’, hän lisää.

Brad Pitt kommentoi päätöstään lähteä tuottamaan elokuvaa: ’’Me ihmettelimme, miksei orjuudesta Yhdysvalloissa ole tehty enemmän elokuvia? Solomon Northupin tarina tarjosi tähän hienon mahdollisuuden.’’ Yhdessä asiassa kaikki ovat samaa mieltä: elokuvan kuvaaminen oli olosuhteiden puolesta poikkeuksellisen raskasta. Mahdollisimman aidon ympäristön vangitsemiseksi elokuva kuvattiin kesällä New Orleansissa, Louisianassa. Lousianan lämpötilat ovat erityisen tunnettuja siitä, että 1800-luvulla orjat kuolivat pelloille silkasta kuumuudesta ja huonosta ravitsemuksesta.

Under the Skin

Eräs festivaalien odotetuimmista ohjaajista oli Jonathan Glazer, joka saapui mukanaan uusi ohjauksensa, Under the Skin. Elokuva sai ensi-iltansa sunnuntaina. Elokuva perustuu Michel Faberin samannimiseen romaaniin. Jokaine Glazierin kolmesta elokuvasta on saanut innostuneen vastaanoton Toronton filmifestivaaleilla. Juontaja  esittelee elokuvan yleisölle ’’tämän vuoden festivaalien omalaatuisimpana elokuvana’’. Sitä Under the Skin todella on, jotain aivan muuta.

Elokuvassa Scarlett Johanssonin esittämä avaruusolento kiertää ihmisen hahmossa Skotlannin kaupunkeja ja syrjäkyliä, vietellen samalla tuntemattomia miehiä. Miksi? Siitä on varmasti jokaisella katsojalla oma teoriansa. Tarinankerronta on elokuvassa vähäistä eikä varsinaista juonta ole. Elokuva on pikemminkin hypnoottinen matka , jota luodaan maalauksellisten kuvien ja erikoislaatuisen musiikin kautta. Glazerin uusin on välillä huvittava kokemus, sillä se on kuin malliesimerkki taide-elokuvan stereotypiasta: se on hidastempoinen, kokeellinen, hetkittäin tylsäkin. Elokuva tulee varmasti jakamaan mielipiteitä, sillä sitä on helppo pitää sekä uraauurtavana elokuvallisena kokeiluna että silkkana roskana. Jos ei muuta, rautaista keskittymiskykyä Under the Skin ainakin vaatii.

Elokuvasta kertomassa olivat ohjaaja Jonathan Glazer sekä näyttelijätär Scarlett Johansson. Elokuvan vaikeaselkoisuus nousee nopeasti esiin kysymyksissä, mihin Glazer vastaa naurahtaen: ’’Elokuvan päämäärä on kuvata elämää avaruusolennon silmin, täysin tuoreesta näkökulmasta. Tätä varten oli luotava aivan uusi kuvakieli, joka on hetkittäin haastava. Uskon kuitenkin, että ihmiset osaavat katsoa ja ajatella samaan aikaan.’’

Elokuvan kameratyöskentely on innovatiivista ja ensimmäinen kysymys käsitteleekin kamerakulmien tapaa rakentaa tarinaa. ’’Kameroilla pyrittiin välittämään eräänlainen ’saalistajan näkökulma’ maailmaan. Tämän saavuttamiseksi rakensimme kameroita nimenomaan tämän elokuvan eri kohtauksia varten’’, ohjaaja selittää. Elokuvan kameratyöskentely on juovuttavaa: kamera kieppuu ja kaartelee luonnottomasti erilaisissa kamera-ajoissa, luoden hypnoottisen vaikutelman.  Elokuvassa on useita kohtauksia, joissa Johanssonin esittämä muukalainen ottaa kadulta kyytiinsä tuntemattomia miehiä. ’’Kohtaukset ovat kuvattu piilokameratyyliin. Monet miehistä eivät tiedä että heitä kuvataan. Kyseessä on siis aitoa vuorovaikutusta, sillä halusin asettaa elokuvan tapahtumat tosimaailmaan, enlä luoda fiktiivistä maailmaa’’, Glazer kertoo.

Elokuvan äänimaailma on mieleenpainuva ja tärkeä osa elokuvan kerrontaa. ’’Elokuvan ääniraita on 26-vuotiaan ensikertalaisen säveltämä. Hän koki, että Johanssonin hahmo on eräänlainen kapinallinen ja sävelsi sen mukaan. Hänellä on ainutlaatuinen lahja kertoa tarinaa monipuolisten äänimaisemien kautta.’’ Scarlett Johansson sai vastata kysymyksiin roolinsa fyysisyydestä ja vaativuudesta. ’’Työni kankaalla on tulosta kymmenistä tai sadoistakin otoista. Usein ainoastaan totaalisen uupumuksen johdosta unohdin itseni ja siten saimme otoksen purkkiin’’, Johansson selittää. ’’Valitsin roolin, sillä kaipaan seikkailuja. Pidän rooleista, jotka voin esittää mutta joita en osaa esittää. Tätä roolia en olisi voinut esittää ilman ehdotonta luottamusta ohjaajaan’’.

’’Elokuva perustuu romaaniin, mutta on erittäin vapaa tulkinta siitä. Minua kiinnosti ihmisen katse kantavana teemana. Päähenkilön katse on täysin ulkopuolinen ja uusi. Päähenkilön traaginen kohtalo uudessa maailmassa inspiroi minua voimakkaasti suunnitellessani elokuvaa’’, Glazer lopettaa.

Betoniyö

Pirjo Honkasalon uusin elokuva Betoniyö esitettiin Toronton filmifestivaaleilla kovatasoisessa Masters-sarjassa. Betoniyö perustuu Pirkko Saision samannimiseen, vuonna 1981 ilmestyneeseen romaaniin. Elokuva maalaa kuvan kuumasta kesäpäivästä Helsingissä, joka näyttäytyy katsojalle tummanpuhuvana, surrealistisena ja raskaana betoniviidakkona. Kaupungin laitamilla 14-vuotias Simo, vankilatuomiota odottava veli Ilkka ja alkoholisoitunut äiti elävät pienessä asunnossa. Simo on haaveileva ja epävarma poika, jolle väkivaltainen ja kovanahkainen veli näyttäytyy isähahmona. Veljekset lähtevät yhdessä kaupungille viettämään Ilkan viimeistä iltaa vapaana, tuhoisin seurauksin. Simon viattomuus törmää rajusti yhteen maailman kovuuden kanssa.

Otin osaa elokuvan Pohjois-Amerikan ensi-iltaan launataina, jossa yleisö otti mielenkiinnolla vastaan visuaalisesti valloittavan elokuvan. Maanantaina haastattelin Honkasaloa Adelaide Streetin kulmassa, kuhisevalla terassilla. Eteeni istuu energiseltä ja iloiselta vaikuttava taiteilija, joka kertoo jo heti kättelyssä kuinka hienoa on puhua pitkästä aikaa suomea. Honkasalo on antanut haastatteluja koko aamupäivän, seuraavana päivänä hän lentää takaisin Suomeen.

’’Kun olin ensimmäistä kertaa Toronton festivaaleilla, elokuvani Tulennielijä sai erinomaisen vastaanoton mutta vieraspalvelun puolesta meitä tekijöitä kohdeltiin epäystävällisesti. Nyt kun olemme päässeet Masters-sarjaan, kaikki ovat olleet paljon avuliaampia’’, Honkasalo kertoo ensimmäisestä kerrastaan festivaaleilla. ’’Aikaisemmin festivaalit pidettiin Downtownissa pilvenpiirtäjien keskellä. Se oli melko epäinhimillinen ympäristö, nyt tapahtuman keskus on paljon rumemmassa mutta lämpimämmässä korttelissa. On hienoa olla täällä, sillä Toronton fimifestivaali on yksi maailman tärkeimpiä festivaaleja ja ehdottomasti Pohjois-Amerikan tärkein. Koosta huolimatta siinä on säilynyt ihmisläheinen tunnelma: tämä on festivaali nimenomaan yleisölle, ei vain markkinoijille. Minusta on myös ihanaa, että festivaaleilla ei jaeta palkintoja. Mielestäni taiteen kilpailuttaminen on todella tympeää. ’’

Betoniyön valmistumisella on pitkä historia. ’’Projekti alkoi jo kymmenen vuotta sitten ja ehti niin pitkälle, että näyttelijätkin oli jo valittuna. Sain kuitenkin niin houkuttelevia kansainvälisiä tarjouksia dokumenttielokuvien parissa, että projekti jäi odottamaan vuoroaan’’, ohjaaja kertoo. Honkasalo tarttui kuitenkin uudestaan ideaan ja 2010-luvulle päivitetty tarina muotoutui elokuvaksi nopeassa tahdissa. Kiirehtimisen jälkiä kankaalla ei kuitenkaan näy, sillä Betoniyö on yksi visuaalisesti kokonaisvaltaisimmista ja hiotuimmista suomalaisista elokuvista, joita olen koskaan nähnyt.

’’Elokuva kuvattiin 21 päivässä ja vain neljää kuvaa ei käytetty. Meillä oli se etu, että tiesimme täsmälleen mitä halusimme. Elokuvan kritiikit ovat tähän mennessä olleet lähes täysin positiivisia. On hienoa olla näin pienen budjetin ja pienen työryhmän elokuvan kanssa ’isojen poikien’ joukossa.’’

Honkasalon viimeisestä fiktioelokuvasta on ehtinyt vierähtää jo neljätoista vuotta. Tällä välin häneltä on ehtinyt valmistua useampi dokumentti, kuuluisimpana palkittu Melancholian 3 huonetta (2004). ’’Viimeisen dokumenttini Seitin aikana minusta alkoi tuntua, etten enää mahdu dokumentin rajoihin. Palasin siis takaisin tämän projektin pariin. Vanhasta työryhmästä oli jäljellä enää näyttelijä Jari Virman, joka näyttelee elokuvassa isoveljeä. Hän oli tosin vanhentunut kymmenen vuotta, mutta sanoin että hän on vain entistä paremman näköinen ja laitoin hänet samaan rooliin. Tuottajat löysin kuvatessani Jörn Donnerille elokuvaa Kuulustelu (2009). He olivat melko kalpeita luettuaan käsikirjoituksen, mutta lähtivät kuitenkin mukaan’’, Honkasalo naurahtaa.

Betoniyö on ensimmäinen Honkasalon ohjaama fiktioelokuva sitten Tulennielijän. Molemmat elokuvat hän on tehnyt yhteistyössä puolisonsa Pirkko Saision kanssa. ’’Saisio kirjoitti käsikirjoituksen osittain uusiksi, erityisesti sovittamalla 80-luvun slangin nykypäivään. Muuten sain hyvin vapaat kädet muokata käsikirjoitusta rankastikin. Lopputulos on kuitenkin mielestäni hyvin uskollinen alkuperäisteokselle. Mitä tulee elokuvan synkkään maailmankuvaan, se on enemmän Saisiota kuin minua, vaikka olenkin samaa mieltä monesta asiasta.’’

Punaiset matot, tähdet ja hysteeriset fanit luovat tunnelman, joka on hyvin epätodellinen, yhtä epätodellinen kuin ne elokuvat, joita tänne tullaan katsomaan.

Elokuvan näyttelijöistä esiin nousevat loistavat Johannes Brotherus ja Jari Virman. ’’Kaikki elokuvan näyttelijät ovat melko tuntemattomia Suomessa ja tämä oli heille ensimmäinen merkittävä elokuvarooli. Tämä oli ihan tietoinen valinta. Suomessa on noin parikymmentä näyttelijää, jotka hoitavat kaikki suurimmat produktiot. Ei se ole heidän vikansa, että heitä käytetään jatkuvasti, mutta siinä ei ole näyttelijälle enää samaa jännitettä. Elokuvan näyttelijät ovat erittäin nöyriä ja nöyryys johti siihen, että he kilpailun sijaan tukivat toisiaan.’’

Elokuvan mieleenpainuvin piirre on sen maalauksellinen mustavalkoinen kuvakieli. Elokuva on yksi hiotuimpia ja kauneimpia suomalaisia elokuvia , joita olen koskaan nähnyt. ’’Työryhmässä oli paljon parikymppisiä, joilla ei ollut juuri kokemusta mustavalkoisena kuvaamisesta, joten sain opastaa heitä siihen maailmaan. He olivat jopa niin innoissaan, että kun kävimme läpi materiaalia ja johonkin kuvaan oli lipsahtanut väriä, niin koko ryhmä huusi kuorossa ’’yäk’’!’’ Honkasalo irvistää ja naurahtaa päälle. ’’Ainoa kipukohta oli kireä kuvausaikataulu. Nykyään elokuva pitäisi saada purkkiin valmiiksi aivan mahdottoman nopeasti. Kun itse tulin alalle, kuvauksia jatkettiin niin kauan että tuli hyvä.’’

Elokuva on päivitetty 80-luvulta nykypäivään. ’’Minusta tarina kuvaa ihmismieltä yleismaailmallisesti. Se ei ole sidoksissa mihinkään aikakauteen. Jos olisimme yrittäneet luoda väkisin leimallisen 80-lukulaista tunnelmaa, se olisi synnyttänyt vain lisäkustannuksia ja olisi tuskin tuonut mitään uutta itse tarinaan.’’

Keskeiset teemat ovat siis samat, eli Suomi ei ole muuttunut juurikaan kolmessa vuosikymmenessä?

’’Ei juurikaan. Tosin nuorten manipulointi on nykyään paljon rankempaa. Informaation pakkosyöttö on niin valtava. Musiikki ja kuvat ovat nykyään vain mölyä, joka kaatuu päälle. Nuorten on huomattavasti vaikeampaa löytää omaa identiteettiään nykypäivänä ja siitä elokuva osittain kertoo.’’

Neljän loistavan elokuvan jälkeen olen täysin puhki. Toronton pilvenpiirtäjät kohoavat vihamielisinä ylläni, täysin vastakohtaisina niille maailmoille, joita edellä kuvatut elokuvat ovat luoneet. Toronton filmifestivaaleissa on jotain hyvin muovista ja pinnallista. Punaiset matot, tähdet ja hysteeriset fanit luovat tunnelman, joka on hyvin epätodellinen, yhtä epätodellinen kuin ne elokuvat, joita tänne tullaan katsomaan. Samalla kuitenkin vierailu Toronton filmifestivaaleilla on muistuttanut minua siitä miksi ylipäätään käymme elokuvissa. Vain elokuvalla on kyky viihdyttää, naurattaa, itkettää ja herättää ajatuksia niin kokonaisvaltaisesti, että kokemuksen jälkeen on kuin uusi ihminen. Festivaali on todiste siitä, että elokuva taiteenlajina ei ole kuollut.