Sonaatti Miriamille

Musiikin haikea hiljaisuus

Linda Olsson: Sonaatti Miriamille (Sonat till Miriam), Gummerus 2010.

Säveltäjä ja viulisti Adam Anker (entinen Lipski) tuijottaa Uudessa-Seelannissa holokaust-museossa kuvaa kadonneesta juutalaisviulistista, jolla on sama nimi kuin hänellä. Hän miettii, onko kuvassa vastaus hänen poispyyhitylle menneisyydelleen. Matka vie hänet Krakovaan, jossa hän kuulee Adam Lipskin elämäntarinan – ja lopulta omansa.

Linda Olssonin uusinta romaania sopisi kuvailla jo nimen perusteella musiikkitermein. Teoksen kuulisi mieluummin kuin lukisi. Olssonin ote tekstiin on soinnukas ja lähes lyyrinen. Siitä puuttuu kuitenkin viulun herkkyys. Se jää kirjailijalle vain kadotetuksi haaveeksi, kuten juutalaisviulistin hahmo jää kirjan henkilöille. Kukin vaeltavaa oman hiljaisuutensa ympäröimänä etsimässä musiikkia, joka on hiljentynyt. Lopulta päähenkilö huomaa, että ihminen voi karkottaa musiikin elämästään myös omalla vaikenemisellaan.

Kirja on kaunis, muttei perin pirteä. Juha Itkonen totesi kerran, että haikea duuri on surullisempi kuin molli. Tämä pätee Olssonin kirjaan. Ikuisessa surussa ja muistoissa rypeminen vailla tulevaisuutta ja toivon pilkahdusta alkaa rasittaa lukijaa. Lopulta lukija huomaa miettivänsä, onko juonen vetovoima ja salaisuuksien julki tulemisen tyydytys sittenkään kaiken sen tuskan ja ahdistuksen arvoista. Ehkä romaanin päähenkilöille, mutta lukijasta en olisi niinkään varma.

Sonaatti Miriamille on tutkielma hiljaisuudesta ja musiikista. Se kuvaa hienovaraisesti kahden sukupolven kohtaamista, joista toinen on joutunut kokemaan toisen maailmansodan ja toinen nykypäivän kohtaamisen mahdottomuuden. Heitä kuitenkin yhdistää musiikki – tai sen puute. Edes tekstistä huokuva kirjailijan epävarmuus musiikkimaailman suhteen ei haittaa. Jos osaa kuvitella viulun, sitä ei tarvitse etsiä kirjan sivuilta. Silloin voi nauttia yksinomaan tekstistä.