Tampereen lyhytelokuvajuhlat ennakoivat maailmanloppua

Mayaintiaanien kalenterin mukaan maailmanloppu tulee vuonna 2012. Mayat eivät ole ainoita lopun ajan odottelijoita, sillä Tampereen kansainvälisillä lyhytelokuvajuhlilla panostettiin oletettuun tulevaan maailmanloppuun useiden näytösten ja lopun ajan bileiden myötä.

Paluumatkalla Helsinkiin päällimmäisenä oli kaksi tunnetta: ilo osallistumisesta 42. kerran järjestettyyn, upeaan tapahtumaan ja sitäkin voimakkaampana pettymys siitä, että niin moni mielenkiintoinen lyhytelokuva jäi näkemättä. Ohjelmiston laajuus oli sitä luokkaa, että päivittäiset näytökset oli valittava osittain pitkällä tikulla.

Kauniita unia, lopun ajan kuvia

Ohjelmisto oli jaettu tänä vuonna kilpailusarjojen lisäksi kahteentoista kategoriaan. Yksi näkyvimmistä teemoista oli maailmanloppu, jonka ympärille oli rakennettu useita päivänäytöksiä sekä aamuyöhön saakka kestänyt Last Night On Earth -näytös. Kilpailusarjoihin ja niiden voittajiin paneudutaan tarkemmin Linda Kareen reportaasissa Korsoteoriasta Las Palmasiin.

Päivänäytöksistä Lopunajan kuvia 1 ja 2 -näytökset sisälsivät niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin lyhytelokuvia. Yksi sykähdyttävimmistä lopun ajan teoksista oli espanjalaisten Pedro Riveron ja Alberto Vasquezin animaatio Birdboy. Tämä teollisuusonnettomuuden runtelemien hahmojen surumielinen selviytymistarina hiljensi yleisön, ja salissa kuultiin Filmijuhlien todennäköisesti ensimmäiset koko yleisön voimalla veisatut itkuvirret.

Vaihtoehtoja maailmanlopulle tarjosivat muiden muassa Queerscenes, seksuaalisten vähemmistöjen monista ulottuvuuksista kertova kokoelma, retro-esitykset, joihin kuului kolmen ohjaajan, eli Saara Cantellin, pietarilaisen Alina Rudnitskajan ja bulgarialaissyntyisen Mara Mattuschkan teoksia sekä maateemat Viro, Nepali ja Portugali.

Eniten keskustelua sekä puolesta että vastaan tuntui herättävän Mara Mattuschka. Mattuschkan punk-estetiikkaa huokuvien elokuvien sankarittarena nähdään ohjaajan räävitön alter ego Mimi Minus. Tämän nähtiin ajelevan päänsä partaveitsellä, masturboivan, monistuvan, vääristyvän sekä parittelevan Eiffel-tornin kanssa.

Trash, underground ja puuttuva moraali

Yksi Filmijuhlien jokavuotisista kohokohdista, eli Trash & Underground Film Festival, kotoisammin TUFF, ei pettänyt osallistujia tänäkään vuonna. Useamman tunnin mittaisissa perättäisissä näytöksissä nähtiin 15 kotimaista lyhytelokuvaa, jotka eivät aiheensa – eivätkä alkoholitarjoilun – puolesta olisi sopineet ainakaan nuorimmille Filkkarikävijöille.

Keskeisimmät teemat tämän vuoden TUFF-näytöksessä liittyivät tiiviisti moraalin puutokseen, turmellukseen, eritteisiin, raateluun, marsilaisiin sekä ”jännästi pieleen menneisiin” yksityiskohtiin. Indiesplattereista sekä muista sekoiluista koostunutta ohjelmistoa kuvailtiin seuraavasti:

”Todista moraalin romahdus, näe miehenmaito ja ruumiineritteet, kuule oikeamielisten vaikerrus! Veri suihkuaa ja pyhät lehmät pilkotaan, kun verta kuseva kostaja silpoo tiensä läpi Turun pohjasakan!”

”On syksy 2011. Petomainen nekrofiili-kannibaali-kirvesmurhaaja aloittaa loputtoman tapporupeamansa ja alkaa levittää kauhua pienen Tampere-nimisen kylän asukkaissa.”

”Neljä nuorta törmäävät olentoon, joka himoitsee kaikkea, mikä muistuttaa naisen sukupuolielimiä.”

”Koditonta miestä piinaavat Marsista tulevat lähetykset.”

Luvassa matka pimeyden ytimeen

TUFF-näytöksestä löytyi muutakin mielenkiintoista kuin absurdi elokuvatarjonta: Blood Ceremony Films -tuotantoyhtiön kantava voima Sami Haavisto. Kyseinen tuotantoyhtiö on keskittynyt vain ja ainoastaan kauhugenreen; mikä loistava löytö!

Blood Ceremony Films on tuottanut kokopitkää kauhuelokuvaa mitään tai ketään kumartamatta jo yli kymmenen vuotta. Tuotantoon on sittemmin sisällytetty myös niin ikään kauhugenreen kuuluvia tv-sarjoja, julisteita, t-paitoja ja jopa yksi elokuvanteon hulluudesta kertova kirja. Kirja kertoo Blood Ceremonyn ydinryhmän taipaleesta elokuvanteon karulla tiellä. Työtä tehdään puhtaasti rakkaasta kauhuun ja se näkyy: mitä syvemmälle metsään kaikki menee, sitä hanakammin pyritään kohti valoa – tai tässä tapauksessa, kohti pimeyttä.

Satyyri lähtee tutkimusmatkalle kauhun valtakuntaan kevään 2012 aikana. Oppaakseen se saa valtakunnan kruunaamattoman kuninkaan Sami Haaviston. Nähtäväksi jää, tuleeko Satyyrilla äitiä ikävä.

Vintagescifiä ja viimeisiä päiviä

Last Night On Earth -näytös, pitkä maailmanlopun yö, alkoi tanskalaisen legendan, Holger-Madsenin (1878–1943), scifiklassikolla Himmelskibet vuodelta 1918. Tämä suureellisesti tuotettu ilmailuspektaakkeli on merkittävä virstanpylväs scifi-genren alkutaipaleella jo senkin takia, että se sisältää lajissaan ensimmäisiä trikkikuvia.

Ensimmäisen maailmansodan aikana kuvattu elokuva heijastelee sitä suurinta tuon ajan haaveista: rauhaa. Ajan kuvaan kuuluivat myös uuden teknologian avaamat mahdollisuudet sekä ilmailuun liittyvä innostus; elokuva on kuin läpileikkaus ensimmäisen maailmansodan aikaisesta haavemaailmasta.

Hellyyttävän naiivin mykkäelokuvan taustalla kuultiin Pink Floydin musiikin tyylistä, kyseisen yhtyeen innoittamaa improvisaatiota. Oivallinen valinta, joka sopi erinomaisesti elokuvan tunnelmaan: yleisö oli täysin mustavalkoelokuva-live-musiikkiyhdistelmän lumoissa. Säestyksestä vastasi tamperelaisen Pulse-yhtyeen muusikoista koottu yhtye.

Toiseksi viimeinen festivaalipäivä vietiin päätökseen kahden jenkkiklassikon voimin. Maailmanlopun bileet alkoivat kulttimaineeseen nousseella elokuvalla Mad Max (1979). Elokuva jäi hieman mukavien säkkituolien varjoon, mutta vaikka katsomosta saattoikin kuulla melko raskasta hengitystä, ei elokuvan tenhovoimaa voi vähätellä.

Ilta jatkui post-apokalyptisella komediatrillerillä,  niin ikään kulttistatuksen omaavalla elokuvalla Night Of The Comet (1984). Kasarihelmi ja sen neonvärisissä spandexeissa diskomusiikin tahtiin jorailevat henkilöhahmot, joista osa oli zombieita, olivat omiaan nostattamaan juhlakansan tunnelmaa. Lopulta säkkituolitkin saivat väistyä lopunajan bileiden tieltä.

Harmageddon-kinkereissä lavan valtasivat Satyyristakin tuttu Atom Notes sekä tamperelainen erikoisuus ja tilaisuuteen juuri sopivan niminen Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi. Luvassa oli myös paranormaaleja ilmiöitä, jotka jäivät kuitenkin allekirjoittaneelta kokematta nukkumatin yksityisnäytöksen alettua ennen aikojaan.

Juustokakku kruunasi jokaisen illan

Yhtenä Filmijuhlien keskeisimmistä tapahtumapaikoista oli Finlaysonin liikekeskus, josta löytyi kätevästi elokuvateatteri ja useita tasokkaita ravintoloita. Allekirjoittaneen seurueen ylivoimaiseksi suosikiksi valikoitui ”kaupungin kuumin chicken wings -salakapakka” Speak Easy.

Kyseisen lämmintunnelmaisen gangsterihelmen kattavalta ruokalistalta löytyy amerikkalaistyylisiä herkkuja, joiden väliseen valintaan oli vedettävä jälleen pitkää tikkua. Tilaamamme old school -burgerit ja jopa kahdensadan kappaleen erissä saatavilla olevat kanansiivet olivat ehdottomasti kaikkien aikojen parhaimpia.

Makutestiemme voiton veivät kuitenkin kirkkaasti sticky fingersit, syntisen upeassa maustekastikkeessa tarjoiltavat kanatikut ja lämpimänä mangochutneyn kanssa tarjoiltava juustokakku, jonka eteen voisi myydä vaikka munuaisensa mustassa pörssissä. Jos kyseistä unelmakakkua voisi tilata postitse kotiin, olisi maailma huomattavasti parempi paikka.

Speak Easyyn oli palattava ilta toisensa jälkeen. Palvelu oli ystävällistä – joskaan ei erityisen nopeaa – ja tunsimme olevamme tervetulleita jopa sen jälkeen, kun kerroimme tulossa olevasta maininnasta mediassa.

Erityiskiitoksen ansaitsee jokailtainen tarjoilijamme Elina, joka hoiti mukisematta kuvausluvat muun työnsä ohessa. Tulemme aivan varmasti takaisin, ja suosittelen erittäin lämpimästi samaa muille Tampereen-kävijöille. Tuokaa tuliaisia!