Teatteriarvio: Vallankumous

Vallankumous syö päänsä
vallankumous1

Keväällä 1917 karismaattinen Jean Boldt ja sinisilmäinen Josefina Huttunen kokoavat sekalaisen joukon sosialisteja, anarkisteja ja yhteiskunnan hylkiöitä ja valtaavat Helsingin tuomiokirkon 18 tunniksi. Tavoitteena on aloittaa maanlaajuinen vallankumous, kristillinen kommunismi. Liike tukahdutetaan ja unohdetaan. Alle vuoden kuluttua alkaa Suomen sisällissota. Mitä piili pienen vallankumousyrityksen taustalla? Miten valtauksen aloittama yhteiskunnallinen tunnemyrsky eskaloitui sisällissodaksi?

KOM-Teatterin syksyn ohjelmiston täyttää Juha Siltasen kirjoittama Vallankumous. Esityksen on ohjannut ja sovittanut näyttämölle huimassa nousukiidossa oleva Lauri Maijala, joka muistetaan erityisesti Juoppohullun päiväkirjan elokuvasovituksesta. Vallankumous on visuaalisesti kunnianhimoinen, genretön tyylikummajainen, joka käy läpi musikaalin, komedian, kamarinäytelmän ja nykyteatterin muotokieltä yksi kerrallaan kuin hapoissa kirjoitettu referaatti Suomen teatterihistoriasta. Se on ooppera, kabaree, historiallinen pukudraama, pop-konsertti ja toimintanäytelmä, jossa luodit lentävät. Se on kaikkea ja ei mitään. Se on upea esimerkki siitä, kuinka teatteri voi olla henkeäsalpaavan kaunis ja kokemuksellinen taidemuoto ja samanaikaisesti tyhjä kuin huuhdeltu suolakurkkupurkki. Se on kuin punaisella silkillä verhoiltu joululahja, jonka sisällä on uusi hammasharja.

Syvänsinisistä ja punaisista valomatoista siirrytään salamannopeasti strobovalotykitykseen ja takaisin.

Taidehistorian opiskelijana en voi olla mainitsematta esityksen vaikuttavaa visuaalista ilmaisukieltä. Vallankumous etenee hienosti aseteltujen ja valaistujen näyttämösommitelmien läpi uskomattomalla sulavuudella. Asetelmat tuovat hetkittäin mieleen barokkimaalausten jyhkevät, dramaattiset poseeraukset ja jähmettyneen vauhdin tunteen. Lavan täyttävät punaisen ja mustan, vallankumouksen klassisen väriyhdistelmän, sävyt ja sekoitukset, jotka luovat jylhät puitteet hyvin fyysiselle näyttelijäntyölle. Valotekniseltä suunnittelultaan esitys on yksi monimutkaisimmista, joita olen koskaan nähnyt. Syvänsinisistä ja punaisista valomatoista siirrytään salamannopeasti strobovalotykitykseen ja takaisin. Esitys on täynnä tanssia ja laulua, mikä takaa sen, että asetelmien välissä lava on täynnä villiä liikettä. Erityisesti Johannes Holopainen ansaitsee erityismaininnan uskomattomasta energiastaan ja tanssijan lahjoistaan.

Miksi teatteri on yhä olemassa? Mihin teatteria tarvitaan? Vastaus: haastamaan katsojaa. Teatterin on tehtävä tässä perustavalaatuinen pesäero elokuvaan, joka tuontokustannuksista ja markkinatalouden lainalaisuuksista johtuen harvemmin pystyy haastamaan katsojaa. Se on myös teatterin kultainen mahdollisuus erottautua edukseen elokuvasta, joka on aina niellyt enemmän yleisöä edullisuudestaan johtuen. Maijala käyttää teatterin tehokeinoja taitavasti, mutta pakenee teatterin ainutlaatuisen roolin asettamia haasteita. Vallankumous on pelkkä vitsi verrattuna klassisiin vasemmistolaisnäytelmiin, kuten Salon Lapualaisoopperaan tai Brechtin Setsuanin hyvään ihmiseen. Vallankumous on y-sukupolven näkemys vasemmistolaisuudesta ja poliittisesta tulisieluisuudesta: diskoa, bailmaamista, hyvä fiilis, karaokea, laskuhumala ja elokuvaviittauksia. Tyylileikittely pitää huolta siitä, että jokainen hivenenkään vakava ajatuksen lanka katkeaa muutamassa minuutissa ja yhtäkkiä lavalle astelee jostain postmodernista madonreiästä Sibelius ja näyttelijät ottavat hänen kanssaan selfiet ja katsoja on ihan että ftw ja sillee. Katsojan suurimmaksi haasteeksi jää yrittää ymmärtää miksi näytelmä on ylipäätään olemassa ja mikä sen suhde vasemmistolaisuuteen on. Tässä vaiheessa on syytä muistuttaa, että KOM-teatteri perustettiin 70-luvun alussa nimenomaan ’’punaiseksi’’ teatteriksi, jossa on nähty paljon mm. Brechtin näytelmiä.

Vallankumous on pahimman laatuinen näytelmä siinä mielessä, että se ruokkii katsojassa hyvin skitsofreenisia tuntemuksia.

Näytelmän olemassaoloa perustellaan sillä, että se perustuu tositapahtumiin. Kiinnostavasta historiallisesta premissistä jää käteen yllättävän vähän. Historiallinen konteksti toimii vain raamina vallankumouksellisen mielen ja poliittisten tuntemusten tutkimiselle. Tämä on sinänsä mielenkiintoinen suunta, mutta esitys jää harmillisen kauas vakavasta vallankumouksen psykologian tutkimisesta. Maijalan analyysin syvyyden voi summata noin seuraavanlaisesti: duurivoittoinen biisi = hyvä fiilis, mollivoittoinen biisi = huono fiilis. Suvivirttä ja Kansainvälistä laulatetaan yleisöllä päällekkäin samalla kun näyttelijät bailaavat lavalla Springbreakersistä tutut värikkäät kommmandopipot päässään. Poliittisen innon ja pettymyksen kuvauksessa Maijala ei pelaa hillitysti. Finlandia ja Hector raikuvat. Kun sosialistisen utopian toivoa kuvataan räiskyvällä tulkinnalla Pharrell Williamsin kappaleesta Happy, allekirjoittaneella ei ole pokerinaamaa väittää, että ohjaaja kunnioittaisi yleisöä yhtään enempää kuin Mustan Härän DJ kunnioittaa umpihumalaisia asiakkaita puoli neljältä aamuyöllä. Less is not more.

Vallankumous on pahimman laatuinen näytelmä siinä mielessä, että se ruokkii katsojassa hyvin skitsofreenisia tuntemuksia. Esityksestä haluaisi pitää, mutta silmiin lentävä kusi on niin kirkkaan ilmeistä, että kokemus jää keikkumaan loukkauksen ja ihastuksen välimaastoon. En ole teatteritieteen asiantuntija, mutta yleisö ei viimeisimmän tietoni mukaan ole lauma apinoita, joille pitää syöttää Hectoria ja Finlandiaa, jotta heidät saisi tunnetasolla mukaan esityksen maailmaan. Paras tapa saada yleisö mukaan esityksen maailmaan on välittää heille hyvin kirjoitettuja, kokonaisia ja samaistuttavia ihmiskohtaloita. Nämä jäävät Maijalan esityksessä sivuun visuaalisen ilotulituksen kuljettaessa teemoja omilla ehdoillaan ja usein aivan miten sattuu. Ainoa, mihin esitys sitoutuu paradoksaalisen vakavasti, on kronologia. Tarinassa edetään yksinkertaisesti alusta loppuun ja sillä jämpti.

Vallankumouksen postmoderni poistomyynti on sekä sen vahvuus että sen heikkous: se on ilotulitus aisteille, joka ei vahingossakaan kysele turhan syvällisiä kysymyksiä vallankumouksen periaatteista, sen toiveista ja mahdollisuuksista. Se markkinoi katsojalle anteeksiantamatonta ajatusta, että sisällissodan ajan Suomen vasemmistolaisuus oli yhtä pinnallista ja toivotonta kuin tämän päivän vihreiden poliittinen toiminta. Se on täynnä valtavan kaunista, hukkaan heitettyä potentiaalia. Vallankumous on kultainen esimerkki suomalaisen teatterin nykyhetkestä. Se luulee omaavansa paljon sanottavaa, vaikka kaikki sen sanottava on lähinnä sosiaalisen median, popmusiikin ja kulttielokuvien valkoista kohinaa, josta katsoja muistaa vain Hectorin biisin ja kivat valot. Muu on hiljaisuutta.

Vallankumous KOM-Teatterissa lauantaihin 17.1.2015 asti.