Tosi haastava elämä

ERÄS huvittavimmista kolumnin lajeista viime aikoina on ollut ”mitä ajattelin tänään, eli keski-ikäisen kulutusmarttyyrin pohdiskeluja”. Niissä tapana on yleensä kevyen ironiseen sävyyn kauhistella nykymaailmanmenoa, jossa ilmastohuolen siivittämät muodikkaat ekologiset ja eettiset trendit uhkaavat tuhota koko elämänmuotomme sellaisena kuin sen tunnemme. Keskimääräiseen suomalaiseen elämäntapaan tottunut kirjoittaja ilmaisee kansan syvien rivien pelkoja ilmastouskonnon ja kansainvälisen vegaanifasistisalaliiton esiinmarssista ja suorastaan lamaantuu tämän käsillä olevan uudelleenarvioinnin edessä. Häneltä halutaan kieltää lentäminen, syöminen, autoilu, omakotitalot, keinolumi, lapset, kotieläimet, turkikset, liha, maito, viikunat, kumkvatit… Mitä jää jäljelle?

Kyseessä oleva, selvästi yleistymässä oleva kolumnin laji on harmittomuudessaan sukua kategorialle ”mitä ajattelin kun lueskelin Cosmoa, eli laihduttajan kiusaukset ja kuinka niistä selviydyin/kuinka lankesin”. Tämä on laji jossa establishment vittuilee hermostuneesti nouseville marginaaleille ja ”trendi-ilmiöille”, kirjoitelma jossa tarkoitus ei ole tuoda uusia näkökulmia keskusteluun tai edes ilmaista johdonmukaista mielipidettä jostakin asiasta, vaan huulta heittäen todeta miten asiat ovat ja kuinka niitä on lopulta mahdotonta muuttaa.

Tavaksi näissä kirjoitelmissa on tullut ensi alkuun osoittaa, kuinka ekologisesti valveutuneita kirjoittajat ovat, kuinka perinpohjaisesti he ovat asioita ”funtsineet”. Lukijalle vyörytetään faktoja nykyisen globaalin ruoantuotannon epäekologisuudesta, minkä on tarkoitus pohjustaa johtopäätöstä ilmastokysymysten loputomasta suosta ja kuluttajia syyllistävän informaation ahdistavasta tulvasta. Esimerkiksi Aamulehden kolumnissaan (21.12.2009 ”Mitä ihmettä tänä jouluna syötäisiin?”) Anita Simola heittää lukijoille melkein tippa linssissä, että ”jääköön tänä jouluna syömättä taatelit, viikunat, rusinat ja mantelit. Nehän tuotetaan Suomeen ilmateitse tuhansien kilometrien päästä.” Kolumnistit identifioituvatkin mielellään siihen tiedostavaan vähemmistöön, jonka tehtävänä on kertoa kansalle ilmastonmuutoksen uhkakuvista. Mutta mitä tehdä kun sanoma ei ole kivaa evankeliumia vaan täyttä tulta ja tulikiveä?

Tämä on laji jossa establishment vittuilee hermostuneesti nouseville marginaaleille ja ”trendi-ilmiöille”

Kun kirjoittaja jatkaa vakuuttavaa ja eittämättä perusteltua listaansa, suomalainen joulupöytä alkaa totta tosiaan näyttää laihalta: ”Lihantuotanto on mitä suurimmassa määrin epäekologista. – Kotimaista kirjolohta ei saa missään nimessä syödä. Sen kasvattaminen, ja siis myös ostaminen, on vähintäänkin ympäristörikos. – Mäti on hyvää, mutta se voi olla ryöstökalastuksen sivutuote. – Lentorahdattuja vuosikertaviinejä ei kukaan enää edes muistele.” Mikä siis Anitalle eteen, kun mitään ei voi syödä ja vatsa kurnii jo pahasti?

Käsillä oleva ekologisen kuluttajuuden probleemi vain syvenee, kun Anitan hilpeään seuraan liittyy punakkaposkinen SDP:n europarlamentaarikko Lasse Lehtinen, 62, yhtä jouluisalla kirjoitelmallaan ”Pyörällä päästään” (IS 19.12.2009). Täynnä ymmärrystä ilmastohysteriaan kyllästynyttä perusjamppaa kohtaan tämä intellektuelli toteaa: ”Elämä muuttuu tosi haastavaksi, kun elintarvikkeisiin ruvetaan liittämään tietoa myös siitä, millainen hiilijalanjälki tuotteista jää. Siinä sitten siirrämme lihakimpaleen ja juustopaketin kassahihnalla alimmaiseksi, ettei vegaani jonossa ala motkottaa”. Vai että ihan tosi haastavaksi.

Ja kas, kukas tuolta liihotteleekaan! A.W Yrjänä, keskipäivänsä synkkään metsään eksynyt runoilijarokkari, ilmestyy Anitan ja Lassen seuraan ja jatkaa ihmettelyä tässä eettisten valintojen viidakossa: ”Liha on eettisesti ja ilmastollisesti kestämätön välttämättömien valkuaisten lähde. Toisaalta vaihtoehtoinen valkuaislähde soija nostaa jätevesien, ja siis ekosysteemin, naishormonipitoisuuksia vähentäen osaltaan kalakantoja. Koiraskaloja ei synny. Mutta eihän kalaa sovikaan syödä, sillä riistokalastus hävittää kalakannat meristä. Ja lähikalasta saa Suomessa dioksiinimyrkkyjä elimistöönsä.” Kolumnissaan ”Ruoka on myrkkyä” (HS 19.11.2009) Yrjänä kirjaa siis ylös hämmästyttävän samankaltaisia ajatuksia, kuin Simola ja Lehtinen. Alkuun tämä gastronomiguru Brillat-Savarinin nimeen vannova entinen kasvissyöjä haluaa esitellä asiantuntemustaan ja trendikästä huoltaan ruoan ympäristövaikutuksista, mutta loppua kohden ekologisempi elämä alkaa näyttää ah’ niin kovin ohdakkeiselta.

Jos edellä onkin verrattain laveasti kuvattu kolumnien höttöisiä hörtimiä, niin missä sitten on pihvi? Mitä nämä kaikki kolme kirjoittajaa yrittävät meille vitsailuillaan kertoa?

He haluavat vain kertoa, että ekologista kuluttamista ei ole, sillä jos jääkaappimme ja joulupöytämme siivotaan epäekologisista aineksista, jäljelle jää vain – kuten Yrjänä esittää – ”täysjyväruista, perunaa ja lehtisalaattia sekä muutamia juureksia, kuivattua merilevää ja kauramaitoa”. Anita Simolan näkemys on yhtä surullinen: ”Kotisinapin voit sekoitella ilman kiehautusta ja sulattaa sen seuraksi kotimaiset pakasteherneet”. Kolumnit tiivistyvät näin otsikon ”keski-ikäinen hedonisti vitsailee” alle. Niiden sanoma on sama kuin Aamulehden päätoimittajan Matti Apusen taannoisessa hervottomassa letkautuksessa: ”ajan isolla autolla, koska syön lihaa”. Kuulostaako tutulta? Heidän käytöksensä muistuttaa itse asiassa pikku lasten kiukuttelua: ”jos en saa happy mealia, en syö sitten mitään, näännyn nälkään. Nih!”

Simola, Lehtinen ja Yrjänä sivuuttavat täysin todelliset ekologiset ja eettiset ongelmat ruokakulttuurissamme, nimittäin eläinperäisten tuotteiden absurdin osuuden siinä, eivätkä vahingossakaan ota esille olemassaolevia vaihtoehtoja. Yrjänälle voisi joku kertoa, että soija ei itse asiassa ole lihaan nähden ”vaihtoehtoinen” valkuaisaineiden lähde, sillä yli 85 prosenttia maailman soijasta uhrataan eläinten rehuksi ja siten myös lopulta nimenomaan lihansyöjille. Moni valveutunut kansalainen osaisi varmasti kertoa Akille ja Anitalle, että kalaa voi hankkia sangen ekologisesti omin käsin Suomen tuhansista järvistä jos sitä välttämättä haluaa syödä, että myös niissä on mätiä, että metsämme ovat täynnä marjoja ja sieniä, että antibiootein ja hormonein kasvatettu rääkätty sianliha tai vatsavaivoja aiheuttava tehotuotettu lehmänmaito ovat täysin tarpeettomia tuotteita nykyterveystiedon näkökulmasta, että lähes kaikki ruoat ja leivonnaiset voi hyvin korvata kasvisvaihtoehdoilla ja että kasvispainotteiseen ruokavalioon siirtymällä joulupöydän saa notkumaan ihan yhtä painavana, mutta taatusti monin verroin ekologisempana ja eettisempänä kuin aikaisemmin.

Heidän käytöksensä muistuttaa itse asiassa pikku lasten kiukuttelua: ”jos en saa happy mealia, en syö sitten mitään, näännyn nälkään. Nih!”

Todellisia ongelmia on ruokakulttuurissamme, ja niihin olisi olemassa yksinkertainen ratkaisu. Sekavinkaan sopuli-toimittaja ei voi kiistää sitä, missä suurin ongelma piilee: esimerkiksi World Watch–instituutin tutkimuksen mukaan reilusti yli puolet maapallon kasvihuonepäästöistä syntyy lihantuotannossa.(http://www.worldwatch.org/files/pdf/Livestock%20and%20Climate%20Change.pdf)

Mutta nämä kolme kirjoittajaa eivät halua ottaa sitä esille. He jättävät valistamisen nuorille vihaisille idealisteille. Simola, Lehtinen ja Yrjänä ovatkin vain kertomassa, kuinka he ovat väsyneet olemaan tiedostavia moraalisubjekteja ja kuinka kiva olisi vain vetäytyä neljän seinän sisään pöydän ääreen ja vetää maha täyteen vailla omantunnon kolkutuksia niin kuin vanhoina hyvinä päivinä. Mutta kun se ei ole mahdollista kaiken tämän syyllistämisen keskellä. Antakaa meidän vanhusten jo olla!

Europarlamentaarikko Lehtinen tiivistää näkemyksensä kolumninsa loppukappaleessa: ”Jos lihan ja maitotaloustuotteiden syönti vähenee, elintarviketeollisuus kuihtuu”. Tätä häikäisevää argumenttia, tätä matemaattisen tosiseikan tunnustamista, seuraa tärkeä käänne: nyt ei ollakaan huolissaan vaikkapa ilmastonmuutoksesta ja sen vaatimista pikaisista torjuntakeinoista ja henkilökohtaisista valinnoista, vaan elintarviketeollisuuden tulevaisuudesta, työpaikoista, suomalaisesta elintasosta. Lehtinen antaa näin ymmärtää, että suomalaisen lihan ja suomalaisen maidon kuluttaminen on jonkin sortin kansalaisvelvollisuus, joka tulee ottaa huomioon tässä kiperässä tilanteessa. Yrjänä ja Simola nyökyttelevät päätään, sekin vielä!

Tämä tekee tietysti kaikesta äärimmäisen monimutkaista.

Lehtinen lamaantuu pakastealtaalla: tukeako suomalaista työtä ostamalla jauhelihapaketti ja siihen vielä kaupan päälle Nokian 5800 XpressMusic-kännykkä ja pohjanmaalaisen eläkeläisen askartelema tuohikontti vai ottaa huomioon ekologiset seikat ja jättää koko liha pois?

Voimme turvallisin mielin kertoa Lehtiselle että kolmenkymmenen vuoden päästä kukaan ei sure esimerkiksi sellaisen järjettömän tukiaissyöpön kuin sikateollisuuden loppumista ja siitä seuranneita ikäviä työpaikan menetyksiä. Emmehän me muistele hiljaisin hetkin metsureitakaan, joita jäi tuhansittain työttömäksi metsäteollisuuden murroksen jaloissa tai vaikkapa turkistarhauksen vääjäämätöntä kuolemaa. Ne 300 000 veroilla kerättyä euroa, joilla Suomen maa- ja metsätalousministeriö menneenä vuonna rahoitti yksistään possunlihan markkinointia (muun muassa hilpeätä possupedia.fi -propagandasivustoa: http://www.possupedia.fi.) löytäisivät myös varmasti käyttöä jossain oikeasti yleishyödyllisestä kohteessa. Sillä summalla rakentaisi noin esimerkiksi reilut kolmekymmentä koulurakennusta kehitysmaissa. Se on myös noin neljäsosa siitä summasta, jonka Suomi lahjoitti Haitin maanjäristyksien pelastus- ja uudelleenrakennustoimiin.

Kuten odotettavaa, Lehtinen ilmaisee vielä tarkemmin erään ryhmän, joka uhkaa olemassaolollaan suomalaista elämänmuotoa, nimittäin nuo aina motkottavat vegaanit. Nuo tekopyhät kieltäytyjät, mielellään eettisinä esiintyvät kuluttajat jotka tekevät ”hyvää tarkoittaessaan monen palvelun ja hyödykkeen tuottajat työttömiksi”. Perkele! Menkää töihin saatana. Halventava, yleensä naisiin liitetty verbi ”motkottaa” paljastanee Lehtisen asenteet moisia lamanruokkijoita ja yhteiskuntarauhan tuhoajia kohtaan.

Mutta eihän se koskaan mukavaa ole, muutos ja uudelleenarviointi. Kolmen kolumnistimme teksteissä on kuitenkin yleisenä vaikutelmana väsymys, väsymys uuden maailman ja uusien haasteiden  edessä.

Onkin edetty pikku hiljaa kulutusmarttyyrikolumnin loppuhuipentumaan. Lopulta tämä laverrellen ja löperrellen kehitelty retorinen kuvio, reduktio ad absurdum, antaa lukijalle sellaisen vaikutelman, kuin ”joku tuolla jossain” haluaisi kieltää kirjoittajalta ja yleisemmin meiltä suomalaisilta ”kaiken”. Siispä, kun kaikki tässä valintojen helvetissä on suhteellista, ja kun kaikki mitä teemme autoilusta lihansyönnin kautta soijamaitoon tuhoaa jossain määrin luontoa ja riistää köyhien maiden asukkaita, on turha kiinnittää huomiota räikeimpiin yksityiskohtiin. Jatketaan siis niin kuin ennenkin. Kirjoittaja, ”yksi meistä” antaa lukijalle synninpäästön ja marttyyrimainen kuluttajasubjekti perääntyy valintojen runsauden edessä ja palaa totuttuihin tapoihinsa: pakkohan sitä on ihmisen jotain syödä.

Yrjänä ilmaisee kulutusmarttyyriuden ytimessä vaikuttavan luovuttajamentaliteetin kolumninsa lopussa käsittämättömällä latteudella: ”ruokakulttuuri on sivistystä ja ihmisenä olemista”. Kulttuuri on tässä – kuten ikävän usein muutenkin – jotain pysyvää ja arvokasta, pyhää johon voi tarrautua kun jokin toimintatapa alkaa näyttäytymään eettisiltä näkökohdiltaan arveluttavana. Näin kirjoittaja vetäytyy hämärän kulttuurin käsitteen suojiin ja poistuu näyttämöltä: sanomatta oikeastaan yhtään mitään.

Eteemme piirtyy kuva kulttuurista joka muutoksen edessä käpertyy yhä tiukemmin perinteisiinsä, henkisessä laiskuudessaan, astellen kuolemaansa vitsi suupielessä.


Kirjoittaja on 23-vuotias kirjallisuudenopiskelija, trukkikuski ja pesunkestävä kukkahattusetä tampereelta. Hän ei syö ystäviään ja soittaa konetta, joka tappaa fasisteja. Less talk, more rock!