Unohdetuilla rannoilla

Matka Itään ja takaisin

Lauantai. 21/09/2013

Kierrämme kaverini kanssa hämäriä olutluolia sateisen Montréalin yössä. Syömme popcornia, katselemme kun punkkarit pelaavat biljardia, kierrämme valtavaksi baariksi muutetun kartanon käytäviä ja spiraaliportaita. Kuuntelemme ranskalaisen metallibändin laulajan käsittämätöntä fraseerausta ja kastan sormen lasiin. Punaisten valojen peitteleminä puhumme siitä, kuinka hienoa olisi päästä pois tämän hauskuuden ja kurjuuden solmusta, repiä itsemme harmaan suurkaupungin painon alta kohti seikkailuja ja luontoa. Keskusteluiden ironisen ja hellän kyynisen pinnan alla elää todellinen tarve paeta, nähdä jotain alkuvoimaista ja puhdasta.

Tiistai.

Vuokraamme auton Montréalista ja suunnistamme Highway 132:a pitkin Québec Cityyn. Matkalla soitamme Led Zeppeliniä ja Toolia täysillä, ohitellen tuhansien kilojen painoisia Semi-trailer-rekkoja ja rikkoen luultavasti jokaista kuviteltavissa oltavaa liikennesääntöä. Illansuussa, tuntien ajamisen jälkeen, näemme edessämme vuoren, jonka päällä seisoo majesteettinen, osittain muureilla ympäröity kaupunki.  Québec cityssä kohtaamme sohvasurffari Maximen, joka vie meidät syömään lettuja ja esittelee meille ilmeisen eurooppalaishenkisen kaupungin. Hän vie meidät maisemapaikalle, josta näemme kauas tasankojen yli Québecin kukkuloille ja kertoo kuinka löysi Islannin matkallaan vain muutaman ihmisen tunteman, tarkoin varjellun kuuman lähteen psykoottisen ja luultavasti kriminaalin maanviljelijän tiluksilta. Ennen kuin nukahdamme hänen lattialleen, hän soittaa meille sitaria ja lukee iltasaduksi ”Pupu Tupuna pulkkamäessä”-lastenkirjan, suomeksi. Nauramme itsemme uneen.

Torstai.

Kiidämme Saint Lawrence-joen viertä pohjoiseen, vastarannan kaikotessa pikkuhiljaa veden toiselta puolelta. Pienet kalastajakylät lipuvat ohitsemme, samoin sadat mainokset, jotka tarjoavat tuoreita hummereita, äyriäisiä ja grillattua turskaa. Tunnemme olevamme maailman reunalla, pienellä kaistaleella veden ja vuorten välissä, jossa kyläläiset näkevät toisensa joka aamu samassa kahvilassa, jonka talvi hautaa armottomilla lumimyrskyillä, jossa valkoiset pick-up-truckit odottavat hiljaisina valkoisten talojen edustoilla. Illan tullen laskeudumme punertavaan laaksoon, jossa mutkittelevaa tietä rajaavat Gaspésien kansallispuiston vuoret.

Perjantai.

Aloitamme kiipeämisen Albert-vuorelle, joka kohoaa 1150 metrin korkeuteen. Olemme lokakuun puolella, mutta helle on niin sietämätön, että joudumme riisumaan lähes kaikki varusteemme ja pakkaamaan ne reppuihin. Viidensadan metrin korkeudessa, noin puolivälissä nousua, vuorenrinteen kasvusto muuttuu henkeäsalpaavaksi. Ohitamme erilaisten puulajikkeiden ryhmittymiä ja vuoristopuroja, joista juomme ja joissa huuhtelemme kasvomme.

Tuhannen metrin korkeudessa näemme karun huipun, jota peittää maaruska. Punaiselta vuorelta avautuu punainen maisema. Mihin tahansa katsommekin, punakeltaiset kukkulat nousevat toistensa hartioille ja niiden takana siintää tasaisena viivana meri, joka näyttää enemmän nestemäiseltä valolta kuin turkoosin veden vaellukselta.

Vaellamme hetken vuoren laella, ohittaen lautapolun vieressä päivällistävän porolauman. Suunnistamme kohti kookasta järveä vuoriston sisällä. Pulahdamme jääkylmään järveen 500 metrin korkeudessa. Aurinko alkaa laskea, ja hämärässä kuulemme polun vierestä risahduksen. 600 kiloinen, yli kaksimetrinen hirvi kulkee ohitsemme, pitäen matalaa urahtelua ja heilutellen sarviaan.

Nukahdamme upottavan, kirkkaan tähtitaivaan alle.  On niin kylmä, että laitan ylleni kaiken mitä olen pakannut mukaan, mutta palelen silti.

Sunnuntai.

Heräämme autosta Québecin ”huipulla”, provinssin pohjoisimmassa niemenkärjessä. Aurinko nousee edessä avautuvan meren ylle ja valaisee mustat hahmot, jotka ilmestyvät vähän väliä veden pintaan. Valaat kiertelevät rantaa, jolla olemme nukkuneet. Patikoimme niemen korkeimpaan kohtaan, jossa näköala avautuu kohti Newfoundlandia. Päivä on niin kuuma, että meidän on otettava paidat pois ja tehtävä niistä turbaanit, aasialaisturistien syväksi hämmennykseksi. Tullessamme poikkeamme polulta ja etsimme piilossa olevan, pienen rannan, johon jätämme vaatteemme ja pulahdamme mereen. Kun kuivattelemme itseämme auringossa, hylkeen pää nousee rantavedestä läheltä meitä. Me tuijotamme toisiamme, kunnes se sukeltaa takaisin oman valtakuntansa turvaan.

Tiistai. 

Olen ajanut kuusi tuntia sateessa. Vesi maalaa tuulilasin umpeen, Nova Scotian metsät valuvat takapeilissä kuin mutavyöry. Yöllä ajamme New Glasgowksi nimettyyn kaupunkiin ja istumme oluelle ainoaan auki olevaan baariin. Tiskillä istuu kaksi miestä ja yksi pariskunta. Tarjoilija on raskaasti meikattu blondi, jolla on tiukka valkoinen t-paita ja jonka kasvoilla viipyy kovuus, joka viestii veteraanin kokemuksesta asiakkaiden nöyryytyksen sietämisessä. Juomme, katsomme sadetta ja käymme elämäni tähän mennessä parhaan keskustelun.

Keskiviikko.

Ajamme Cape Bretonissa, Nova Scotian suurimmassa kansallispuistossa, suuntana pohjoinen. Seuraamme toista tuntia samaa tietä, toiselta nimeltään Cabot Trail. Annan auton lasketella serpentiiniteitä, jotka luikertelevat vuorten väleissä, hämärtyen laskevan auringon tahdissa. Yhtäkkiä tie muuttuu laituriksi, ja päättyy. Tuulilasin näemme enää vain valtavia aaltoja ja kalastusaluksia.

Kävelemme vailaisemattomalla tiellä taskulampun valossa ja katselemme tähtiä. Kuulemme mereltä sumutorven aavemaisen kaiun. Yhtäkkiä koko taivaanranta kirkastuu kaukaisen ukkosmyrskyn salamoista. Kun taivas jälleen kirkastuu ja paljastaa mustana samettina rimpuilevan meren, näen viereisellä pellolla kaksi valopistettä. Osoitan niitä taskulampulla, ja ne räpsähtävät. Ymmärrämme, että meitä katsoo susi, ja muutaman minuutin vain seisomme ja katsomme takaisin. Sitten peräännymme hitaasti ja lähdemme kävelemään kohti rantaa.

Maanantai.  7/10/2013

Herään Torontossa. Metromatka Chester Stationilta Yonge Stationille. Vaunun kellertävä valo saa ihmisten kasvot näyttämään sairaalloisilta, toivottomilta. Kukaan ei katso ketään. Ei ystävyyden toivosta, ei seksuaalisesta mielenkiinnosta, ei edes esteettisestä mielenkiinnosta. Juna on täynnä ihmisiä, ja jokainen heistä on ainoa matkustaja. Vain jännitteet ja satunnaiset mittailevat katseet puhkovat suurta Välinpitämättömyyttä. Kukaan ei välty tuomiolta: köyhää ja rumaa vihataan sillä hän on köyhä ja ruma, rikasta ja kaunista vihataan sillä hän on rikas ja kaunis. Välimuotoa ei ole. Nousen asemalta kadulle. Kävellessäni pidän hetken silmiäni kiinni ja saman tien joku on törmätä minuun. Hän huutaa, ”you bitch!” Sateella pilvenpiirtäjät näyttävät paksuilta putoavan veden toteemeilta, vain erittäin paksuilta vesiviiruilta valtavalla ikkunaruudulla.

Tälläisinä hetkinä muistelen erästä iltapäivää Cape Bretonissa, kun poikkesin vaellusreitiltä ja kiipesin jyrkkää rinnettä pitkin punaiselle kalliolle. Allani tuulen puskemat aallot törmäsivät rantakallioihin ja toisiinsa, synnyttäen kymmmenien metrien korkuisia, nestemäisiä räjähdyksiä. Vesimassojen liike lukitsi minut paikoilleni, tuijottamaan loputonta, kaoottista pyörrettä.

Muistellessani tuota hetkeä, tulin kysyneeksi itseltäni, mikä on tämä aaveiden valloittama maailma, johon olen palannut? Missä vaiheessa tuo toinen maailma on poljettu läntisen maailman reunamille, unohdetuille rannoille? Matkustamisen vaarallisia puolia harvoin painotetaan mainoksissa ja kertomuksissa. Kokemasi hetket ja näkemäsi asiat saattavat repiä sinut täysin juuriltasi. Kun palaat takaisin, sinulla ei ole kotia. Et voi luottaa maailmaan, jota sinut on opetettu pitämään parhaimpanat mahdollisena. Kun olet kerran olet avannut mielesi todellisuudelle, jota ihminen ei keinotekoisin kaavoin hallitse, sitä on vaikea enää sulkea.